YKYläiset vierailivat hoivakoti Tilkantoivossa

Keskiviikkona 24.5. YKYläiset vierailivat Esperin hoivakoti Tilkantoivossa, joka tarjoaa ikäihmisille palveluasumista. Kolmen ykyläisen voimin matkasimme Tilkkaan arjen harmautta uhaten.

Yksikön henkilökunta kokosi paikalle viisi asukasta. Esittelykierroksen jälkeen keskustelimme vapaamuotoisesti erilaisista aiheista kuten koulutuksesta, lapsuudenkodista, syntymäpaikasta, omaisten vierailun tärkeydestä ja maailmanpoliittisista tapahtumista. Keskustelun edetessä muistisairauksien tuomat rajoitteet tulivat esille, mutta nekään eivät estäneet huumorin käyttöä. Kuuntelin itse tovin musiikkia asukkaan kanssa, joka ei enää juurikaan puhunut.

Tilkantoivo jakautui useaan kerrokseen. Yksikössä asukkaiden huoneet olivat pitkän käytävän varrella, missä ruokailu- ja oleskelutila sijoittui tilan keskivaiheille. Päädyimme lopuksi pelaamaan Kimbleä, joka löytyi oleskeluhuoneen pelikokoelmasta. Asukkaiden pelaaminen sujui pienellä avustuksella, mutta lopuksi teologian ylioppilaat sijoittuivat pelissä vanhuksia huonommalle sijalle. :)

Poistuimme asukkaiden kahvittelun alkaessa ja alustavasti suunnitellun suvivirren laulaminen jäi väliin. Vierailusta jäi kuitenkin hyvä mieli. Sai lahjoittaa pienen tuokion omaa aikaansa - pieni on suurta.

Teijo Flyktman,

YKYn hallituksen jäsen

Juhlapuhe SKY:n 120-vuotisjuhlissa

Juhlien avajaispuhe SKY:n 120-vuotisjuhlissa hotelli Arthurissa 22.4.2017

vt. pääsihteeri Katri Jussila ja varapuheenjohtaja Saara Murto

Lämpimästi tervetuloa, Varmt välkomna! On ilo nähdä teidät kaikki täällä. Meillä oli mahtava messu äsken Kalliossa ja olen hyvin iloinen että saimme viettää siellä yhteistä juhlahetkeä. Juhlamme jatkuvat vielä täällä.

Pöydissänne on illan ohjelmalehtiset, joista voitte seurata illan kulkua. Tarinateatterin yhteydessä teillä on mahdollista jakaa muistojanne SKY:stä. Pöydiltä löydätte myös materiaalia, johon toivomme teiltä muistojanne SKY:stä sekä voitte kertoa mikä teille SKY.ssä on merkityksellistä.
Takana on pöytä, josta voitte ostaa muun muassa historiikkeja sekä juuri viettämämme Salvadorilaisen messun musiikkia cd:llä.

On hienoa olla osa 120-vuotta vanhaa kristillistä opiskelijaliikettä sekä samalla osa kansainvälistä opiskelijaliikettä. Olin juuri huhtikuun alussa Vilnassa WSCF Europen Staff&Officers meetingissä. Tuo tapaaminen oli todella antoisa ja näin jälkikäteen voinkin sanoa että on todella mahtavaa olla osa näin isoa opiskelijoiden ja entisten opiskelijoiden liikettä, jolla on sama maailmanlaaja päämäärä: sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäminen. Oli hienoa huomata kuinka monissa Euroopan maissa toimii samanlaisia ylioppilaiden kristillisiä yhdistyksiä, jotka tekevät tärkeää työtä liikkeelle tärkeiden arvojen edistämiseksi. Vaikka Euroopassa kuohuu, on hienoa, että meillä on samaan aikaan niin monissa maissa opiskelijoita tekemässä työtä näiden asioiden eteen.

SKY on vuosikymmentensä aikana tukenut moniäänistä kristillisyyttä ja tarjonnut opiskelijoille mahdollisuuden yhdessä olla etsijöinä tässä maailmassa. SKY ja sen paikallisyhdistykset tarjoavat tälläkin hetkellä monipuolista toimintaa. Mielestäni parasta järjestön toiminnassa ja arvoissa on dialogisuus, joka tarjoaa mahdollisuuden kunnioittavaan keskusteluun. Tästä hyvänä esimerkkinä on YKY:n järjestämä Uskontodialogin keskustelusarja tänä keväänä.

Itse olen ollut mukana myös Norjan kristillisen ylioppilasliiton toiminnassa ja on hienoa ollut huomata, miten samat teemat nousevat esiin eri maissa. Oslon paikallistoiminnan ytimessä oli järjestön itse toteuttamat messut ja säännöllisesti toimiva Raamattu-piiri sekä aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun tasa-arvon ja yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi. Muutaman kerran vuodessa järjestössä toteutettiin niin kutsuttu matpakke-aksjon, jossa yhdessä valmistettiin ruokaa ja sitä käytiin viemässä kadulla niille, jotka ruokaa eniten tarvitsivat. Myös YKY on tehnyt vastaavanlaista toimintaa viemällä Rautatientorilla olleille turvapaikanhakijoille.

Tämän juhlavuoden ohjelmaan SKY:ssä kuuluu mm. Reilut seurakunnat-hanke yhteistyössä Reilu Kauppa ry:n kanssa. Haluamme herätellä seurakuntia globaaliin vastuun toteuttamiseen Reilun kaupan tuotteiden suosimisella. Teemme virikemateriaalia Reilun kaupan teemoista ja koulutamme nuoria reilu seurakunta- lähettiläitä viemään eteenpäin näitä teemoja seurakunnissa. Tänäkin vuonna teemme työtä globaalin vastuun ja kansainvälisen solidaarisuuden edistämiseksi.

Toinen tämän vuoden iso ponnistus on ollut näiden juhlien järjestäminen. Juhliamme ovat tukeneet Kirkkohallitus, Helsingin hiippakunta sekä Tunkelon säätiö. Kiitokset näille tahoille tuesta, joilla olemme voineet järjestää nämä juhlat. Kiitokset myös kaikille järjestelyissä mukana olleille. Kaikille messun toimittamisessa mukana olleille; avustajille, Tapio Leskiselle saarnasta, kuorolle ja Mikko Heleniukselle sekä meidän juhlatyöryhmälle ja kaikille jotka ovat mukana tämän juhlan toteuttamisessa.

SKY:n juhlavuosi jatkuu satavuotiaan Suomen juhlimisella sekä samalla reformaation merkkivuoden juhlistamisella. Laadimme SKY:ssä myös uutta strategiaa tälle 120-vuotiaalle nuorekkaalle vanhukselle, joten taas on edessä uudistumista. Katsotaan mihin tie vie!

Mutta pidemmittä puheitta, nostetaan malja!
Onnea 120-vuotias SKY!
Gratulerar FKS!

Saarna Kallion kirkossa 22.4.2017

Saarna SKY:n 120-vuotis juhlamessussa 22.4.2017 Kallion kirkossa
Tapio Leskinen

Matt. 28: 16-20
Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

Radikaali rakkaus, moninaisuus, dialogisuus, syrjinnästä vapaa alue - osui ja upposi, kolahti. Discrimination free zone.
Jos organisaatiota, joka keksii näinä päivinä näin hyvät teemat, ei olisi vielä keksitty, se pitäisi perustaa kiireesti. Mutta kuten huomaamme, ei hätää, meillähän on SKY, Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto, ollut jo viimeiset 120 vuotta! Suomi 100, SKY 120! Edellä siis ollaan. Onneksi olkoon, meille, meitä edelle kulkeneille, nykyisille ja meidän jälkeemme tuleville polville.

Syrjinnästä vapaa alue – mikä sen parempaa, ja mikä sen haastavampaa! Onko Suomi sellainen, onko kirkko? Näiden päivien keljut uutiset maahanmuuttajien ja turvapaikan hakijoiden ongelmista ja heitä puolustavien ongelmista kertovat vähän muusta. Onko Suomi rasistinen maa, ja jos on niin miksi? Nopea vastaus on, että valitettavasti näin on, arvot ovat koventuneet: rasismi, muukalaisviha, naisviha, homoviha, yleensäkin viha ja pelko toisia ja toisenlaista kohtaan ovat lisääntyneet. Vain 100 vuotta sitten Suomessa käytiin yksi maailman julmimpia sisällissotia. Sieltäkö pelko ja viha kumpuavat?

Siksi on äärimmäisen tärkeää, että meillä on tilaa organisaatioille, jotka ajavat muutosta, radikaalia rakkautta, moninaisuutta, dialogisuutta, sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, kestävää kehitystä, reiluja seurakuntia. Muuttuva maailma tarvitsee tätä, rohkeita näkyjä ja näkijöitä, rohkeita tekoja ja tekijöitä. Tarvitsemme kriittisiä mutta avoimia ja turvallisia yhteisöjä, kotipesiä, joista radikaali rakkaus voi ponnistaa. Hienoa että SKY on liittynyt syrjinnästä vapaa alue kampanjaan, se on tärkeää siksi, etteivät ”arvot jäisi omassa toiminnassa sanahelinäksi”, kuten joku teistä kirjoitti blogissaan. Mikään ei ole itsestään selvää, ei myöskään se että kirkossa ja kirkollisissa organisaatioissa oltaisiin automaattisesti suvaitsevaisia ja syrjimättömiä.

Oma skystoorini alkoi aika tarkalleen puoli vuosisataa sitten, kun tulin opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan. Hyvin nopeassa tahdissa elämään tulivat uudet arvot ja teemat, oli Helsinki, oli YKY, oli globaali maailma.

Me 60/70 –luvun vaihteen SKY-läiset lauloimme: Me ei uskota peikkoihin, ei haikaroihin, ei tonttuihin, ei maailman sisäisiin lakeihin, eikä panssarinyrkkeihin. Ja jatkoimme: Me uskomme sen miehen Jumalaan, joka hylkäämänä, kuoli Jumalan sana huulillaan ja Jumalan herättämänä, kaikki tämän maailman systeemit teki naurettaviksi, ja maailman sisäiset mysteerit hiukan vanhanaikaisiksi...

Oli valtavan innostavaa olla joukossa, jossa puhuttiin ja taisteltiin, jossa eli idea radikaalista Jumalasta, Jeesuksesta joka pelastaa ja ennen kaikkea vapauttaa, kristittyjen yhteisöstä, joka elää ja toimii ihmisten puolesta ja kanssa kaikkialla maailmassa. Oli hienoa olla mukana pohtimassa, mitä olivat kolmas maailma, apartheid, imperialismi, Vietnamin sota, kylmäsota, ydinaseet, asekauppa, maailmanrauha, aseistariisunta, prosenttiliike, nälkäjoulu, kehitysyhteistyö, lähetystyö, kansainvälinen diakonia. Oli tunnetta ja uskoa siihen, että voimme vaikuttaa, että asioita voidaan muuttaa.

Päivän evankeliumiteksti, Matteuksen evankeliumin kaste- ja lähetyskäsky, on Raamatun suuria tekstejä. Se on innostanut sukupolvia toisensa jälkeen, sen viitoittamana on tehty suuria asioita, lähdetty liikkeelle, perustettu kirkkoja. Mitä se opettaa meille maailmasta, kirkosta, Jumalasta, kristityn tehtävästä?

Pauliina Kainulainen on tekstiä arvioidessaan puhunut ns apofaattisesta teologiasta, jossa apofaattisuus tarkoittaa sitä ”että kaikki mitä Jumalasta sanomme on ”väärin”, vakavasti puutteellista. Jumala ei ole vain yksi Iso Olento, samalla olentojen jatkumolla kuin muu oleva. Hän on aina jotain muuta.” Samalla kun Jeesus valtuuttaa ja lähettää seuraajansa maailmaan, hän tietää, että joukossa on epäilijöitä ja että myös vastoinkäymisiä saattoi tulla. Silti lähettäjä lähettää joukkonsa, luottaa heihin ja valtuuttaa matkaan.

Pidän tästä ajatuksesta varsinkin siksi, että meillä on minusta ihan liikaa julistusta ja opetusta siitä, mitä Jumala ehdottomasti on, mitä on totuus, synti, parannuksen teko. Konteksti, ihmisen elämäntilanne, huomioonottava läsnäolo ei jyrkälle opin puolustajalle sovi. Tämä tulee erityisesti esille, kun joudumme maailman muuttuessa pohtimaan suuria eettisiä kysymyksiä, syrjintää, siirtolais- ja pakolaisongelmaa, asennoitumista sukupuolivähemmistöihin, ympäristönsuojeluun. Kovien otteiden sijaan tarvitsemme nöyrää asennetta, ihmisten rinnalle asettumista ja sieltä oikean linjan etsimistä.

Jumala on aina enemmän. Meidän tehtävämme on yrittää ymmärtää Jeesuksen opetukset parhaalla tavalla. Epäilykset voivat tulla, ne eivät silti lopullisesti estä uskomasta, heittäytymistä uskon varaan. Voimme pettyä itseemme ja toisiimme, mutta Jumalan sana ja sanasta elävä yhteisö, kirkko, seurakunta voi pitää meidät koossa.

Uskon että SKYn vahvuus kautta vuosikymmenien on ollut tässä kriittisyydessä ja avoimuudessa, asioiden ottamisessa vakavasti. Olemme olleet kirkon, kansankirkon ja globaalin kansojen kirkon asialla; meillä ei ole muuta kuin Jeesuksen antama agenda. Silloin keskiössä on ihminen: ei ihminen sapattia varten vaan sapatti ihmistä varten; kun lapsesi pyytää leipää, et anna kiveä; teemme toisillemme sen mitä itsellemme toivomme, pidämme kiinni näistä kolmesta, usko, toivo, rakkaus – muistaen että suurin niistä on rakkaus.

El Salvador, jonka merkeissä olemme koolla tänään, on vakava muistutus globaalista todellisuudesta. Espanjalaiset valloittivat maan, ja loppu on historiaa: intiaanien sortoa, rikkauksien kasautumista, sisällissotaa, rauhansopimuksia, pakolaisia, sovinnon tekemistä. Julmimpia vaiheita ovat olleet joukkomurhat, arkkipiispa Romeron murha sekä yliopiston rehtorin ja jesuiittojen ja heidän taloudenhoitajansa ja tämän tyttären raaka murha. Ja nyt, rauhasta ja sovinnosta huolimatta: jatkuvat perusongelmat, epätasa-arvo, köyhyys, jengiväkivalta.

Maassa vallitsee lähes avoin sotatila jengien, poliisien ja sotilaiden välillä, väkeä kuolee molemmin puolin. Tuhannet jengiläiset ovat vankiloissa. Kovan nyrkin politiikka on epäonnistunut, myös siksi että jengi on monille köyhille nuorille selviytymiskeino, yhteisö, johon joudutaan usein pienestä pitäen. Siksi lähes kaikki perheet yrittävät viedä teinipoikansa asumaan muualle, minne tahansa, myös ulkomaille. Jos jengit saavat kuulla tästä, saatetaan äiti tai isä tai sisarukset tappaa päivänvalossa varoitukseksi muille. Tämä on yksi syy sille, että 400-600 salvadorilaista lähtee päivittäin yrittämään Guatemalan ja Meksikon kautta USAahan. Monet jäävät kiinni ja karkotetaan takaisin Salvadoriin.

Olen miettinyt tässä uudessa kansainvaelluksessa sitä, ettei monikaan näistä hädässä ja pelossa elävistä täyttäisi turvapaikanhakijan ehtoja missään päin maailmaa, vaikka hätä on suuri. Taloudellinen, poliittinen ja sosiaalinen väkivalta ei riitä. Turvapaikkaa ei USAssa saa jengiväkivallan, perheväkivallan, naisiin, homoihin kohdistuvan väkivallan perusteella.

Onneksi Salvadorissa on myös toivon merkkejä. Kirkot ovat piispa Medardo Gomezin johdolla yhdistäneet voimansa ja aloittaneet rauhanponnistelut jengien kanssa. Erityisen onnistuneita ovat olleet vankilakäynnit, joita ovat tehneet kirkkojen johtajat, vankilapapit ja vapaaehtoiset. Jengien kasvu voi pysähtyä myös siihen, että johtajien omat teini-ikäiset lapset ovat joutumassa jengeihin ja asettumassa alttiiksi väkivallalle.

Kun puhumme salvadorilaisista, jengiläisistä, naisista, homoseksuaaleista, köyhistä, on tärkeää valita näkökulma. Alhaalta näkee paremmin, on vanha viisaus yhteiskunnallista epätasa-arvoa tutkittaessa. Mutta oikea näkökulma ei ehkä riitä, tarvitsemme myös kokemusta, on astuttava köyhien saappaisiin, kuljettava heidän rinnallaan, mentävä heidän teltalleen, oltava heidän kanssaan, jaettava se minkä suinkin voimme. Pimeyden tekoja emme havaitse, jos pysymme liian etäällä. Valoon ja totuuteen kuljetaan vain pimeyden kautta. Vain olemalla lähellä, siellä missä tuska on pahin, voimme auttaa: läheisyys on solidaarisuutta, solidaarisuus läheisyyttä, sanoo sosiologi Zygmunt Bauman.

Kristinusko on vapautusliike, vapautumista synnistä, pimeyden töistä, yhteiskuntien vääristä rakenteista, epäoikeudenmukaisista ja korjausta vaativista laeista. Ja niitä on kaikkialla. On hyvä, että saimme uuden tasa-arvoisen avioliittolain, mutta yhtä tärkeää on, että kirkko seuraa lain antamia mahdollisuuksia ja mahdollisimman pian muuttaa käytäntönsä viisaan raamatullisuuden ja ihmisten tasa-arvoisen kohtelun mukaiseksi.

Onneksi meillä on jo paljon, hyvä organisaatio, hyvä maailmanlaajuinen kirkko, paljon hyvän tahdon ihmisiä. Meillä on myös hyvä syrjinnän vastainen globaaliohjelma, joksi Matteuksen evankeliumin kaste- ja lähetyskäskyn voisimme nimittää: minulle on annettu kaikki valta, menkää ja tehkää.

Miljoonat ihmiset ovat sen innostamana lähteneet liikkeelle, antaneet ja saaneet apua, muuttaneet arvomaailmoja, uudistuneet itse, huolehtineet orvoista, leskistä, muukalaisista.

Se että saamme olla lähetettynä ja elää armollisen Jumalan rakkaudesta ja Jeesuksen esimerkistä on kirkon ja kristittyjen suuri yhteinen kertomus.

Radikaali rakkaus, moninaisuus, dialogisuus, syrjinnästä vapaa alue. Siinä ovat asiat joihin pitää tarttua ja pitää lujasti kiinni.

Jeesus lähettää, mutta lupaa myös kulkea koko matkan meidän kanssamme.

Ruokaa turvapaikanhakijoiden mielenosoitukseen

Torstaina 23. maaliskuuta YKYn hallituslaiset päättivät yhdessä valmistaa ruokaa Helsingin Rautatienasemalla jo yli kuukauden käynnissä olleeseen turvapaikanhakijoiden mielenosoitukseen. Olin vieraillut mielenosoituksessa aikaisemmin – Sen neljäntenä päivä kun se siirrettiin Kiasman edestä Rautatientorille. Ennen mielenosoitusta olin lukenut turvapaikanhakijoista ja heidän tilanteestaan lähinnä lehdistä ja nähnyt uutisista. Koillis-Helsingissä, jossa asun, heitä ei juurikaan näe katukuvassa. Tiesin kyllä, että varsinkin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden tilanne maassamme on tukala, mutta asia tuntui silti kaukaiselta omasta henkilökohtaisesta elämästä. Päätin kuitenkin rohkaistua ja mennä paikalle kun mielenosoitukseen kaivattiin Facebookissa mukaan kantasuomalaisia.

Paikan päällä minut otettiin lämpimästi vastaan – teetä tarjottiin, ja ihmiset olivat ystävällisiä ja iloisia vaikka kaikkien mielialaa varjostivat epätietoisuus tulevasta. Ihmisten tarinat pommituksista ja erilleen ajautuneista perheistä, ja silti säilyneestä uskosta paremman huomisen puolesta, saivat ajattelemaan myös omaa elämääni; en ole koskaan joutunut miettimään millaista on joutua vieraaseen maahan ja kulttuuriin, ilman kunnollista kotia ja ruokaa, pelkona joutua karkotetuksi maahan, jossa sinut voidaan pahimmassa tapauksessa tappaa. Näille ihmisille tämä on kuitenkin arkipäivää tämän päivän Suomessa.

Turvapaikanhakijat tarvitsevat mielenosoitukseen etenkin ruokaa ja juotavaa. YKY otti asiasta vaarin, ja päätimme yhdessä valmistaa lämmintä ruokaa. Ruoaksi valitsimme kanakeiton, jonka valmistimme alusta pitäen Oikokadun pienessä keittiössä. Kokkailussa kului aikaa reilun tunnin, jonka jälkeen kuljetimme keiton Rautatienasemalle. Keitto teki kauppansa n. viidessä minuutissa ja sai kiitosta osakseen. Näin pienillä teoilla voi tehdä toisen ihmisen elämän helpommaksi. Ja jos ruoan vieminen ei onnistu, voi paikan päälle vain mennä ja tutustua ihmisiin. Näin uskon, että teemme maailmasta yhdessä kaikille paremman paikan elää.

Tuomas Hurme,

YKYn hallituksen jäsen

Siivu siunausta

Jääkaapissa on valo. Ei muuta. Oikeastaan en ole nälkäinen, mutta kokemuksesta tiedän, että päivän mittaan sisuksiini muodostuu ruuan mentävä aukko. Ensin pikkuinen madonreikä ja lopulta mustan aukon ahneella suulla huuteleva kuoppa. Olen aina ollut hyvä syömään. Mutta järjestelmällinen en ole. Raha tulee ja menee – välillä myös menee jo ennen kuin tulee. Tämän kuun opintotuki, 1542 markkaa, on jo historiaa. Seuraavan kerran tilille ropisee pennosia maanantaina. Viikonloppu on jollain konstilla sitkuteltava. Vanhemmilta pyytäminen ei ole vaihtoehto. Isä oli juuri muuttanut pois äidin ja veljen luota, avioero vireillä, äiti masentunut ja tili tyhjänä.

Vesi vanhin voitehista, ajattele tekopirteästi. Mahassani hölskyy johtojen nektari, kun lähden kävelemään bussipysäkille. Onneksi boheemiudeltani kykenen kuitenkin sijoittamaan kuukausikorttiin aina, kun rahaa on. Bussi 66a avaa auliisti ovensa ja kipuan kyytiin.

Körötellessäni vajoan ajatusten valtakuntaan. Ruoskin hetken itseäni siitä, että olen keskittynyt pitkään vain opiskeluun ja jättänyt sosiaaliset suhteet luomatta. Hätätilanteissa ystävistä voisi olla hyötyä, ehkä muutenkin, mutta olin vakaasti päättänyt valmistua nopeasti ja olla kiinnostumatta kaikesta. Viime uuden vuoden lupauksiini kuului päätös itsekurin kehittämisestä. Aion oppia käyttämään kalenteria ja olemaan muutenkin aikuisempi.

”Taivaan Isä, niinkun näät, mä olen vähän vaikeuksissa”, otan ajatuksissa yhteyttä yläkertaan. Tapa on jäänyt pyhäkoulusta, jonne äiti oli kiikuttanut samoihin aikoihin kuin opin istumaan. Usein musta tosin on noloa pyytää Jumalalta jotain käytännön apua. Haluaisin niin kovasti pärjätä itse. ”Sä tiedät, mitä mä tarviin. Kiitos, että oot mun kanssani joka tapauksessa. Aamen”, päätän rukoukseni ja jään katselemaan ikkunan ohi vauhdikkaana nauhana juoksevaa kaupunkia.

Bussi kaartaa Kaisaniemestä Rautatientorin kulmalle. Valun ulos jonon hännillä. Kotikylillä olisin kiittänyt kuskia, mutta täällä se ei ole sopivaa. Tämä on Stadi, mykkien kuskien ja kiireisten matkustajien kaupunki.

Kävelen kohti yliopistoa maan tapaan liikkuen eli ripeästi ja ihmisten ohi katsellen. Pysähdyn punaisen ukkelin seisoessa asennossa ylhäällä pylväässä. Tuuli pöllyttää kaupungin harmautta pitkin tiehen maalattuja valkoisia raitoja.

Lähelle liikenteenjakajaa muodostuu tuulesta pieni tornado, sellainen minipyörre. Pikku taifuunissa pyörii jotain. Jään hetkeksi ihmettelemään sitä. Vilkaisen muita tien laidalla jonottavia, he tuijottavat eteensä ilmeettöminä. Kun punainen ukko poistuu ja tilalle tulee se reipas vihreä tyyppi, lähden kulkemaan kohti polvenkorkuista trombia.

Siinä pyörivä asia on kahdenkymmenen markan seteli. Nostan sen käteeni. Se on ihan oikea. Ei mikään lasten leikkiraha. Vilkaisen taas ympärilleni. Kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Olen ilmaa ihmisille, kuten kaikki muutkin kaupungissa. Laitan setelin taskuuni ihmeissäni ja ilahtuneena. Jatkan matkaani luennolle. ”Kiitos”, kuiskaan mielessäni."

Tarinoita uskosta 2016 -kirjoituskilpailun kolmanneksi tullut teksti

Pyhä kahvihetki

"Vuosi sitten olin käännekohdassa: katsoin muutamaa viimeistä vuotta elämässäni ja totesin, että olin kulkenut hiljalleen yhä kauemmas Jumalasta, seurakuntayhteydestä ja uskosta. Elämässä oli kyllä paljon hyvää ja arvokasta: rakkaita ihmisiä, mielenkiintoista opiskeltavaa ja seikkailuja, mutta jotain puuttui. Jokin nakutti taustalla ja kertyi hiljalleen painolastiksi selkään ja kipeäksi solmuksi jonnekin rintakehän perukoille.

Sitten vanha ystävä otti yhteyttä ja ehdotti, että lähtisin mukaan Päiväkumpuun nuorten aikuisten leirille. Siellä, Riihikirkon mustuneiden seinien suojassa, pohdin sitä, että suunnanmuutos olisi tehtävä. Pitäisi aloittaa alusta. Tehtävä tuntui mahdottomalta: olin jo liian kaukana, tehnyt liian paljon väärin, valinnut ihan erilaisen polun.

Kipuilin asian kanssa. Kesäkuun alkupuolella, Valkealan seurakunnan päivärippikoulun ollessa kesken, näin unta, jossa olin kahvilla Jeesuksen kanssa. Istuimme naarmuisen pirtin pöydän ääressä, sellaisen, jollainen meillä oli ennen lapsuudenkodissani. Muistan, että kahvi oli pahaa ja kitkerää, mutta en kehdannut valittaa – ei sitä nyt Jeesukselle päin naamaa voi. Kävimme seuraavan keskustelun:

“No, mitä sä haluaisit elämälläsi tehdä?” Jeesus kysyi.

“Oon aina ajatellut, että haluaisin lähteä lähetystyöhön, mutta se on jotenkin jäänyt. En mä tiedä, nyt ei oikein tunnu siltä, että enää pystyisi. On niin paljon kaikkea muuta, mihin on ehtinyt jo sitoutua.”

“Mitä sä sitten tahtoisit tehdä asian suhteen?”

“En mä tiedä!” toistin turhautuneena. Kahvi oli pahaa ja Jeesus ei vaan tajunnut.

“Oletko ikinä oikeasti koettanut pitää mua elämän tärkeimpänä asiana?”

Huh. Aikamoinen kysymys, ajattelin.”Ei semmoista voi noin vain tehdä. Miten mä muka tässä kohtaa voisin yhtäkkiä kääntää kelkkani ja ryhtyä pitämään sua kaiken keskipisteenä? Miten sellaiseen voi sitoutua? Ei tommosia juttuja voi tehdä tosta noin vaan.”

“No miten sitten?” Jeesus kaatoi lisää kahvia. Ilme oli pohjattoman kärsivällinen.

“No jos ois vaikka... ois vaikka joku... kolmen kuukauden koeaika. Tiedäthän, niin kuin uuden työsuhteen alussa.” (Unessa sitä uskaltaa kysyä vaikka mitä. Jopa Jeesukselta.)

“Go for it”, Jeesus sanoi ja näytti peukkua. “Kokeile, millaista on, jos lähdetkin mukaan täysillä. Jos teet sen, mä lupaan olla mukana.”

Heräsin. Viikkoa myöhemmin matkustin taas Päiväkumpuun, joskin tällä kertaa vapaaehtoistöihin, siivoamaan ja rukoilemaan. Tapasin monta ihanaa ja upeaa tyttöä, rakennettiin maja (Kirkastusvuori!) ja juteltiin. Sain vinkkejä siihen, miten Raamattua voi lukea, rohkaisua ja tukea. Ajattelin, että okei, kaipa mä sitten elän nyt koeaikaani – katsotaan, mitä Jeesuksella on tarjottavana.

Yllättäen kesä oli täynnä kaikkea sellaista, mitä en ollut koskaan ennen kokenut. Luin Raamattua joka päivä (myös Helsingin kahviloissa), kävin syvällisen keskustelun kampaajan kanssa seurakuntayhteyden etsimisestä, kitkin ja itkin Päiväkummussa, kohtasin kymmeniä ihmisiä. Opin, että Raamatun lukemisessa kyse ei olekaan pelkästä lukemisesta, vaan keskustelemisesta. Opin rukoilemaan: autoa ajaessa, puuroa keittäessä, lentokentän turvatarkastuksessa. Jokainen päivä oli kuin pieni ihme.

Silti samaan aikaan jokin oli vielä vialla. Kipeä solmu ei auennut, painolastit painoivat selässä. Raahasin niitä mukana ja yritin eritellä syitä. Puhuin yhdelle rakkaimmista ystävistäni, jolle en ollut puhunut vuosiin juuri mitään (olin ajatellut, että en mä voi, koska se on oikea kristitty ja mä tällainen, en uskalla) ja yritin kirjoittamalla ja avautumalla ratkoa kaikki ongelmani. Ajattelin, että jos vain pureutuisin tarpeeksi syvälle, solmun saisi auki. Analysoin ja analysoin, pohdin sosiaalisia suhteita ja mennyttä ja tulevaa ja virheitäni ja korjausliikkeitä ja kuormitin kaikella tällä ystävyyssuhteitani ja tuntui, että kohta tuhoan nekin, koska solmu ei vain auennut, vaan kasvoi kasvamistaan.

Kesän lopussa oli todella väsynyt. Mielessäni ei kyllä käynyt hetkeäkään ajatus luovuttamisesta: koeaika oli parasta, mitä mun elämässäni oli tapahtunut. Silti samaan aikaan oli todella vaikea olla. Jotakin puuttui vielä. Ahdisti, pelotti ja epäilytti: voisinko mä kelvata tällaisena? Kaikista synneistäni huolimatta: valheista, naamioista, korjaamattomista virheistä? Kahden kuukauden ajan olin kyllä yrittänyt pitää Jeesusta kaiken keskipisteessä, mutta samaan aikaan myös suorittanut valtavasti. Kaikki piti tehdä täysillä, epäillä tai pelätä ei saanut, muutoksen oli tapahduttava ja mun oli pystyttävä siihen epäröimättä. Koeajasta tuli suorittamista, pesäeron tekemistä menneisyyteen, irtisanoutumista ja pään hakkaamista seinää vasten. Yritin jättää menneisyyden taakseni ja irrottautua tekemistäni virheistä, mutta en pystynyt siihen. En, vaikka kuinka yritin.

Talkootöiden keskellä hain siis edelleen ratkaisua samalla tavoin kuin ennenkin. Analysoin tilannetta, kuormitin ystäviäni ja harkitsin jopa sitä, pitäisikö mun myöntää olevani masentunut ja etsiä apua. Istuin yksin nurmikolla ja pyörittelin ja pyörittelin ajatuksia päätymättä mihinkään loppuratkaisuun.

Yhä uudelleen mieleen pulpahti ajatus siitä, että ehkä pitäisi vain käydä tunnustamassa tehdyt synnit Jumalalle. Se tuntui kuitenkin kummalliselta vaihtoehdolta. Mihin tässä sellaista vielä tarvitaan? Etkö sä ole jo myöntänyt syntisyytesi ja yrittänyt elää paremmin? Oothan sä purkanut niitä jo vaikka ja kuinka. Mitä se muka auttaisi? Kehä palasi aina tähän. Yhä uudelleen puskin ajatuksen sivuun.

Lopulta epätoivossani tein kuitenkin juuri niin. Myöhään lauantai-iltana kävin ripittäytymässä elämäni ensimmäisen kerran – puuhaa, jota aiemmin olin pitänyt vähän kummallisena ja katolisena juttuna, joka ei luterilaiselle oikein kuulu – ja yhtäkkiä kaikki olikin selvää. Olin yrittänyt päästä irti synneistäni inhimillisin keinoin, suorittamalla ja riuhtomalla ja juoksemalla niitä pakoon ja peittämällä ne “parempien” tekojen alle ja samalla unohtanut sen, mikä on koko kristinuskon perimmäinen juttu: syntien anteeksianto on kokonaan Jumalan työtä. Usko on Jumalan lahja, jonka koko pointti on siinä, että sillä voidaan vastaanottaa armo. Jumala voi aukaista solmut.

Hakkasin päätäni seinään kaksi kuukautta, vaikka kuvittelin, että olin jo koko jutun ytimessä. Yritin tehdä asiat itse siten, että ne kelpaisivat Jumalalle, mutta samalla käänsin koko asetelman ympäri: kun tein kaiken itse, en antanutkaan Jumalan ohjata ja muuttaa minua. En antanut Kristuksen olla se keskipiste, vaan keskipisteenä oli oma suorittaminen.

Muutos ja uudet alut ovat lahjoja, Jumalan työtä, ja niihin on mahdollista lähteä mukaan sitten, kun tajuaa viimein pysähtyä armon ääreen ja antaa Jumalan toimia.

Koeaika on ohi, mutta kahvittelu Jeesuksen kanssa jatkuu. Joka aamu ja koko elämän ajan.

1. Tess. 5:24: “Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen ja pitää lupauksensa.”

Tarinoita uskosta 2016 -kirjoituskilpailun toiseksi tullut teksti

Monologi Neitsyt Marialle

- Ei ole tilaa. Etsikää muualta!

Jotakin tämän kaltaistako teille sanottiin, kun koputitte oville Betlehemissä? Kuinka monta kertaa saittekaan kuulla nuo sanat?

Tähtikirkas taivas kattonanne etsitte paikkaa levähtää.

Ja sitten, tuli synnyttämisesi aika.

Ei ollut sijaa majatalossa, levonpaikaksi osoitettiin vaatimaton eläinten suoja.

Tunsitko sinä epätoivoa? Vai katselitko tilannetta varmana?

Sinusta kerrottu levollinen, vakaa ja luottavainen kuva antaa ymmärtää, että otit tilanteen kaikessa rauhassa.

Jollakin tavalla minua kuitenkin lohduttaisi enemmän, jos olisit kokenut edes hieman epävarmuutta ja hätää. Olisit enemmän verta ja lihaa. Ikonien esittämään tyyneyteen tulisi ryppyjä, elämän kauniita halkeamia.

Miksi puhun sinulle, Maria?

Koska tultuani äidiksi, ymmärrän sinua paremmin kuin aiemmin.

Silti, olet edelleen suuri mysteeri.

Kokemuksesi, tuntosi ja ajatuksesi jäivät meille ikuisiksi salaisuuksiksi. Sinä kätkit kaiken sydämeesi ja tutkistelit sitä.

Kuinka moni nainen kätkeekään edelleen syvälle sydämeensä synnyttämisen ihmeen? Sen kivun, rikkirepivyyden, epävarmuuden ja hallitsemattomuuden. Kuljettaa sitä kaikkea sitten mukanaan ja tutkistelee sitä, niin kuin sinäkin teit Maria.

Haluan kertoa sinulle Maria, että minäkin näin tähtikirkkaan taivaan ja koin sijattomuuden sinä yönä, kun esikoispoikani syntyi. Koin epävarmuuden ja hädän. Minullekaan ei ollut paikkaa minne mennä.

- Odottakaa. Katselkaa. Ei ole mitään kiirettä.

Nämä sanat sain kuulla monta kertaa, mutta synnyttämiseni aika ei vain jäänyt odottamaan. Kun uusi elämä haluaa ulos, siihen ei ole naisella sanomista.
Ei kenellekään ole valtaa sitä pysäyttää!

Sinisen valon välkkeen luomassa tilassa, pillin ujellus musiikkinani, mietin, siinäkö nyt sitten oli minun paikkani? Siinäkö minun piti avautua, odottaa, avautua ja ponnistaa? Hengittääkin piti jossakin välissä.

Oliko sinun Maria vaikeaa hengittää tuona yönä?

Itse en ollut koskaan aavistanut, miten vaikeaa hengittäminen voisikaan olla.

Yritin muistella taitoa hokemalla mielessäni: sisään ja ulos, sisään ja ulos. Mutta olin kai joutunut johonkin muuhun maailmaan, jossa hengittämisen säännöt olivat aivan toisenlaiset. Ilma ei kulkenut.

Kuka sinun vierelläsi oli, kun uusi elämä järjesteli sisuskalujasi ja sisintäsi uuteen uskoon? Joosefko?

Pystyitkö sinä Maria olemaan koko ajan läsnä, tietoisena kaikesta mitä tapahtui?

Vai tuntuiko sinusta, että katselit kaikkea tapahtuvaa jollakin tavalla ulkopuolisena? Mielen harhaillessa jossakin muualla, tuntien kuitenkin jokaisen polton ja supistuksen.

Olla läsnä ja poissa samanaikaisesti. Olla keskiössä ja sivussa yhtäaikaisesti. Siitäkö on kyse, kun yhdestä tulee kaksi?

Sinulla Maria, voisi olla oman kokemuksesi perusteella jotakin sanottavaa siihen, miksi on niin tärkeää, että uusi elämä saisi avata silmänsä siihen tarkoitetussa paikassa?

Ei ole naisen paikka synnyttää olkien ja eläinten keskellä.

Sinun osasi, tällaisesta sijattomuudesta on jakanut moni nainen kanssasi. Sen joutuu kokemaan myös yhä useampi tulevaisuudessa, jos paikat vähenevät ja matkat pitenevät.

Kävelisitkö sinä Maria kanssani Arkadianmäelle?

Haluaisin nähdä päättäjien ilmeet kun sinä Maria astelisit portaat ylös ja kertoisit omasta kokemuksestasi. Puhuisit tyynenä, pyhyyden hehku ympärilläsi. Äänesi olisi rauhallinen.

Minä puhisisin vieressäsi, pitäisin käteni nyrkissä, jotta en hermostuisi.

Voisitko sinä Maria kysyä, onko joku päättäjistä joutunut kokemaan syntymisen ihmeen jossakin ei siihen kuuluvassa paikassa?

Sinähän voisit Maria jopa leikitellä hieman Arkadianmäen väen kanssa.

Mitä jos sinun synnytyksesi aika olisi nyt, Maria? Jos joulun evankeliumin kulku olisi sama tässä meidän ajassamme?

Olisiko sinun osasi silloin synnyttää Ihmisen poika huoltoaseman parkkipaikalla?

Sielläkö sitten rekkakuskit saisivat kuulla ilosanoman enkeleiltä ja hekö rientäisivät hämmästyneinä katsomaan suurta ihmettä?

Tähtikirkas taivas olisi kattonanne.

Tarinoita uskosta 2016 -kirjoituskilpailun voittajateksti

Yhdenvertaisuudesta kirkossa

 Aion tänä keväänä tarttua toimeen asiassa, jolle on jo korkea aika - yhdenvertaisuussuunnitelman tekemiseen. Ilmoittauduin Allianssi ry:n järjestämään yhdenvertaisuus-koulutukseen, joka toimii lähtölaukauksena järjestömme oman yhdenvertaisuussuunnitelman miettimiselle.

Mikä ihmeen yhdenvertaisuussuunnitelma? Sellaisesta ei kirkon piirissä ole moni kuullutkaan. Vuonna 2015 voimaan tullut uusi yhdenvertaisuuslaki edellyttää viranomaisilta, mutta myös työnantajana toimivilta järjestöiltä yhdenvertaisuussuunnitelman tekoa. Yhdenvertaisuussuunnitelma on organisaation tekemä suunnitelma siitä, kuinka se työnantajana ja omassa toiminnassaan edistää yhdenvertaisuutta ja ehkäisee sekä puuttuu syrjintään. Syrjintää tapahtuu esimerkiksi iän, uskonnollisen tai poliittisen vakaumuksen, kielen, vammaisuuden, etnisen alkuperän, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Syrjinnän ehkäiseminen tarkoittaa suunnitelmallista toimintaa paitsi toimitilojen (esimerkiksi esteetön kulku tiloihin), myös asenteiden tasolla. Jokaisella on oikeus toimia ja työskennellä avoimessa ilmapiirissä, jossa ei tarvitse pelätä esimerkiksi omaan itseen kohdistuvaa epäasiallista vitsailua tai halventavaa kohtelua.

Voi ajatella, että yhdenvertaisuusasiat ovat SKY:ssa melko hyvällä tolalla, olemmehan jo liittyneet muun muassa Syrjinnästä vapaa alue-aloitteeseen. Dialogi sekä moninaisuus järjestömme ydinarvoina haastavat jo itsessään luomaan hyväksyvää ilmapiiriä. Myös nuorten osallisuus on hyvällä tasolla - muun muassa Opetusministeriö on kiitellyt järjestöämme siitä, että nuoret pääsevät kautta linjan suunnittelemaan ja vaikuttamaan toiminnassamme. Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään, jäävätkö arvot sanahelinäksi paperin tasolle. Ajattelen, että yhdenvertaisuuden edistäminen on jatkuva polku, jossa jokaisella on opittavaa. Odotankin mielenkiinnolla, putoavatko itseltä "suomut silmiltä" joissain asioissa, kun pääsen Allianssin koulutuspäivään pohtimaan, missä asioissa SKY:lla on vielä petraamisen varaa. Yhdenvertaisuuden pohdinta edellyttää kykyä rehelliseen itsereflektioon niin yksilöiltä kuin järjestöltä yhteisönäkin.

Uskon, että suunnitelmallinen yhdenvertaisuustyö lisää entisestään järjestön vetovoimaa ja nuorten osallisuutta järjestössämme.

Yhdenvertaisuuslakia uudistettaessa uskonnonharjoittaminen jätettiin yhdenvertaisuussuunnitelman teon ulkopuolelle, kuten muun muassa Jukka Kivimäki on todennut Kotimaa-lehden blogissa. Vaikka suunnitelman teko ei ole lakisääteinen juttu kirkon piirissä, viestisi yhdenvertaisuussuunnitelman olemassa olo myös kirkon organisaatioissa nykyaikaisuutta, avoimuutta ja myös uskollisuutta evankeliumin sanomalle kaikkien tasavertaisuudesta. 

Viimeisimmät isoimmat keskustelut yhdenvertaisuudesta kirkon piirissä muistelen käydyn silloin, kun Kirkkohallituksessa oli käynnissä kirkon yhdenvertaisuutta koskeva hanke vuosina 2008-2010. Hankkeessa tehtiin muun muassa tutkimus siitä, kuinka yhdenvertaisia työnantajia seurakunnat ovat. Tutkimukset eivät antaneet kovin mairittelevaa kuvaa kirkosta organisaationa ja työnantajana. Alle kolmannes tiesi työpaikallaan olevat säännöt syrjintätapausten varalle.Vastaavasti 39 prosenttia oli kokenut joutuneensa eriarvoiseen asemaan tai itseensä kohdistuvan häirintää tai vihamielistä asenneilmapiiriä vähintään yhteen syrjintäkriteeriin liittyen.

Kunhan tutkailemme ensin oman järjestömme toimintaa yhdenvertaisuussuunnittelun näkökulmasta, voisi SKY mielestäni haastaa myös kirkon virallisia organisaatioita yhdenvertaisuustalkoisiin!

Hyvässä elämässä suostuttava rajoihin

Voiko hyvää elämää rakentaa puhumalla sitä? Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen (YKY) aktiivit kutsuivat torstaina 28.1. Oikokadun toimistoonsa vieraaksi sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaan saadakseen uusia näkökulmia siihen, millä ehdoilla hyvää elämää voisi rakentaa.

Hallamaan lähtökohta aiheelle oli se, että olemme pääsemättömiä valinnan pakosta. Hän osoitti heti myötätuntoaan nuorelle sukupolvelle, jonka on valittava itsensä yhä monistuvasta ja moninaistuvasta mahdollisuuksien joukosta.

Vaikka olemme velvoitettuja valitsemaan, emme kuitenkaan ole täysin vapaita, vaan aina sotkeutuneita jonkinlaisten normien viidakkoon. Itsensä valitsemiseen kuuluu, että yksilöllä on painava sosiaalinen vaade tuottaa jatkuvasti jäsenyyksiään ryhmiin. On äärimmäisen kiinnostavaa, että näissä arkisissa ryhmissä neuvotellaan yhdessä niinkin perustavasta asiasta kuin ihmiskuva. Millä ehdoilla minä kelpaan teidän joukkoonne, ja mitä minusta teidän kanssanne vielä tulee? Yhtenä ihmiskuvasta neuvottelun näyttämönä toimii onnellisuuden etsintä, esimerkiksi Wille Hyvösen mainiossa dokumentissa Onnelliset.

Onko minulla oikeutta istua lämpimässä kruununhakalaisessa järjestötilassa puhumassa hyvästä elämästä, kun ympärilläni taistellaan eloonjäämisestä? Hallamaa muistutti, että kukin meistä voi käyttää vapauttaan vain suostumalla rajoihin. Hän kertoi viehättyneensä vastuullisesta aikuisuudesta, joka oivaltaa, ettei mitään voi saada ilman että sulkee jotakin pois. Kun olen valinnut olevani ruumiillisesti jossakin ajassa ja paikassa, ei tuo mitään lisää haikailla toisien tilaisuuksien perään. Eikä hyvästä elämästä puhuminenkaan ole pohjimmiltaan harjoittelua, vaan elämää itsessään.

Aloin keskustelun kuluessa muistella kuulemaani ajatusta, että kunkin paikka olisi siellä, missä hänen syvä ilonsa ja ympäröivän maailman nälkä kohtaavat. Kohtaamispisteen löytäminen on vaikeaa tasapainottelua, sillä se vaatii niin rehellisyyttä kuin rohkeuttakin. On helppoa väistää vastuunsa maailman tarpeilta, vaikka pohjimmiltaan oma hyvämme on aina muista riippuvainen. Yhtä lailla on helppoa unohtaa itsensä lakihenkisellä hyvän tekemisellä, jolloin muiden hyvään keskittymisellä voi ohittaa oman puutteensa.

Yksi perustava puoli hyvää elämää voisikin olla, ettei ihmisen tarvitse tuottaa itse omaa ihmisarvoaan. Ihmisen arvo säilyy silloinkin, kun hän makaa päivän lannistuneena sängynpohjalla muiden avun varassa eikä tuota kenellekään mitään. Yhtä lailla tämä sama ihminen saa nousta seuraavana päivänä ylös ilman luuserin leimaa ja auttaa muita elämään sillä mitä on itse saanut.

Tiia Orpana, teol yo sosiaalietiikan pääaineopiskelija ja Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen puheenjohtaja.

Blogiteksti on julkaistu alunperin sosiaalietiikka.fi-sivustolla