Suorituksesta vapaa alue
Olemme julkaiseet SKY:n blogissa piispan-, sekä arkkipiispanvaaliehdokkaiden kirjoituksia. Tällä kertaa on vuorossa rovasti, johtava oppilaitospappi ja kisapappi Leena Huovinen.
SUORITUKSESTA VAPAA ALUE
Opiskelija kurkistaa oven raosta ja kysyy:
- Joko saan tulla sisään?
- Ole hyvä ja istu alas. Miten voin olla avuksi sinulle?, vastaan
Näin olen aloittanut tuhannet sielunhoitokeskustelut 20 vuoden ajan yliopistopapin huoneessani. Sielunhoito on kaunis käsite. Tuomo Mannermaa määritteli sen osaksi uskon ja rakkauden yhteyttä, jossa keskinäinen yhteys ja molemminpuolinen kantaminen tapahtuu. Sielunhoidossa autetaan parhaimmillaan ihmistä uskomaan ja rakastamaan.
On aina yhtä puhuttelevaa, kun ihminen ottaa yhteyttä pappiin, ja haluaa jakaa elämänsä tarinan ventovieraan kanssa. Minusta se vaatii suurta rohkeutta ja luottamusta. Se, mitä papin luona puhutaan, jää aina neljän seinän sisälle. Koska lähtötilanne on niin hieno, haluan ja koen olennaisen tärkeäksi, että noissa intensiivisissä kohtaamisissa voisin tarjota suorituksesta vapaan alueen tulijalle. Paikan, missä ei katsota ikää, sukupuolta, meriittejä, luottokorttien määrää, uskomisen heikkoutta tai vahvuutta, opiskelumenestystä tai menestymättömyyttä eikä mitään muutakaan. Että tilaan voisi tulla turvallisin mielin ja puhua siitä, mikä on mielen päällä. Tai alla.
On suuri ilo saada tehdä töitä yliopistossa, tiedeyhteisössä, tavata nuoria aikuisia ja oikeastaan hyvin monen ikäisiä ihmisiä eri puolelta Suomea ja maailmaa. Opiskeluaika sykkii viattomuutta, toivoa, uteliaisuutta, kauneutta, herkkyyttä ja ehdottomuutta. sekä tunnetta, että mikään ei ole mahdotonta.
Mutta siihen sisältyy myös samalla epävarmuutta, hämmennystä, kaipuuta, yksinäisyyttä ja oikean valinnan tekemisen pakkoa. Tai pelko, ettei löydy ystävää, ketään jolle olisi tärkeä. Näiden elämän varjopuolien äärellä me papit usein miten olemme.
Meidät on kutsuttu olemaan kuulevin korvin ja avoimin sydämin. Ja että kertoisimme, miten me ihmiset pääsemme osallisiksi Jumalan hyvistä asioista.
Opiskelupaikka tai -ala on vain yksi osa identiteettiä. On hyvä muistaa, että olemme paljon muutakin kuin se mitä teemme tai opiskelemme. Meitä määrittävät monet muutkin asiat. Näitä ovat sukupuoli, murre, juuret, ikä, asema, perhesuhteet ja uskontokin.
Jos katsomme vain yhtä osaa meistä, jäämme vajavaiseksi ja yksipuolisiksi. Olemme kuitenkin paljon enemmän. Kun perheemme kuopus aikoinaan päätti toisen lukuvuotensa, opettaja lähetti viisaasti katraansa kesälaitumille muistuttaen, että todistus ja koulu mittaavat vain tiettyjä asioita lapsesta. Hyvin moni asia jää mittaamatta. Se on hyvä muistaa edelleen täällä yliopiston seinien sisäpuolella. Ja koko yhteiskunnassa. Niiden jotka ovat saaneet opiskelupaikan ilman suurempia ponnisteluja kuin myös niiden, jotka vielä haaveilevat omasta alasta, itkevät pettymystään, kun opinahjon ovet eivät ole auenneet. Vielä.
Seuratessani yliopiston nuoria aikuisia huomaan pohtivani, minkälaisessa valintaviidakossa nämä nuoret aikuiset joutuvat tänä päivänä tietänsä raivaamaan. Ajatus siitä, että aina pitäisi osata, kyetä ja älytä tekemään paras mahdollinen oikea valinta tulevaisuutta varten, alkaa jo synnytyslaitoksella. Mistä muusta on kysymys, kun vanhemmat vimmaisesti ilmoittavat vastasyntynyttä mitä erilaisimpiin päiväkoteihin, harrasteisiin ja kouluihin.
Monenlaisten ammattilaisten käsiin jätämme elämämme. Valmennusta saa kaikkeen, niin rakkauteen kuin onnellisuuteen, syömiseen ja imetykseen. Huuto kuuluu: Tee minusta kaunis, hyvännäköinen, hyvätapainen, menestyvä, oman elämäni sankari.
Kokenut opettaja, Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Juha T.Hakala peräänkuuluttaa kohtuullisuutta pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Kohtuuden kirja - Näkökulmia ääriyhteiskuntaan (Talentum Pro). Työelämän jatkuva tehostaminen ja muun elämän kiihdyttely kuten vaativat harrastukset, ulkonäkövaatimukset, tiukka ruokavalio ja pärjäämisen pakko tekevät elämästä jatkuvaa suorittamista.
Jos identiteetti rakentuu siitä, että vertailemme omaa elämäämme siihen mitä muilla on, olemme jo hävinneet pelin. Aina on joku viisaampi, kauniimpi, rikkaampi, hauskempi tai mitä milloinkin. Olemme harhapoluilla, jos uskomme siihen, että toisten kulkema tie on jotenkin arvokkaampi tai merkittävämpi kuin omamme.
Eikö pelkästään matkaeväiksi riittäisi ajatus siitä, että tavallinen elämä riittää. Että saa opiskella haluamaansa asiaa, on ystävä tai ehkä useampi. Voisi ajatella, että tämä on hyvä päivä ja jos ei nyt niin hirveän hyvä, niin siitäkin selvitään.
Jos vielä olisi ”rohkea sydän ja selvät aivot”, kuten Outi Nyytäjä peräänkuuluttaa kirjassaan Menestys ja moraali. Eikö sillä pääsisi jo aika pitkälle? Jopa onnelliseksi asti.
Viisi päivää Palermossa yhdistivät kristillisiä järjestöjä ympäri Eurooppaa
SKY on osa globaalia WSCF-Europea eli Euroopan laajuista kristittyjen yhteisöjen järjestöä. Tiedottajan ominaisuudessa lähdin kansainväliseen tapaamiseen Palermoon, Sisilian pääkaupunkiin edustamaan Suomea. Tapaamisen teemana oli vihapuhe ja sen kitkentä mediakasvatuksen keinoin.
Keskustelimme siitä, miten media toimii: miten stereotypiat ovat omiaan lisäämään vihapuhetta ja miten matala on kynnys vihapuheesta vihatekoihin, miten media vaikuttaa kuluttajiin ja millaisia uusia kertomuksia eli narratiiveja sen avulla luodaan esimerkiksi maahanmuuttajista. Käytännön harjoitusten avulla jäimme toisinaan kiinni kapeasta ajattelusta, mutta koska olimme todella kansainvälinen sakki, opimme jo muutamassa päivässä näkemään ihmiset stereotypioiden takaa.
Tapaaminen keräsi kristillisten järjestöjen edustajia ympäri Eurooppaa, muun muassa saksalaisia, hollantilaisia, armenialaisia, valko-venäläisiä, brittilisiä ja georgialaisia. Oli hienoa huomata miten usko yhdisti, vaikka tulimme todella erilaisista taustoista. Tapasin ensimmäistä kertaa kveekareita, metodisteja ja tutustuin paremmin venäläiseen ortodoksisuuteen. Jokainen toi kulttuuristaan jotain omaansa yhteiseen pöytään.
Tapaaminen järjestettiin sisilialaisessa monitoimikeskuksessa, Centro Diaconale La Nocessa, joka meidän majoittamisemme lisäksi piti yllä pientä lastentarhaa ja auttoi Sisiliaan saapuvia pakolaisia. Alue oli jokseenkin syrjässä, joten pääsimme näkemään Palermon arkea. Paikallinen pastori Peter selitti, että vaikka mafian vaikutus on suuri Sisiliassa, se ei tarkoittanut pukumiehiä kitarakotelot kädessä tai muita Hollywood-kliseitä. Sisilialaiselle arkea oli muun muassa se, että mafian hallitessa jätehuoltoa, roskat kerättiin Palermon sivukujilta miten sattuu ja kävellessä sai väistellä niin epämiellyttäviä hajuja kuin vanhoja huonekaluja. Tämä tuli itsellekin tutuksi.
Viiden päivän tapaamistamme hallitsi vihapuheen lisäksi myös keskustelu pakolaisuudesta. Luonamme vierailivat Alberto ja Marta Mediterranean Hope –organisaatiosta, joka pyrki konkreettisesti pelastamaan pakolaisia merestä ja vaikuttamaan päättäjiin paremman pakolaispolitiikan puolesta.
Tapaamisesta jokainen sai mukaansa uusia ystäviä, mutta myös keinoja kehittää vanhojen, stereotypioihin perustuvien narratiivien huomaamiseksi ja muuttamiseksi. Oli hienoa olla osa tätä varsin avointa, hyväksyvää ja uutta luovaa yhteisöä viisi päivää.
Teksti: Ella Luoma
Kuvat: Ella Luoma & David Enriquez
Debatten om Pauliina Turakka Purhonens konst i Lovisa kyrka
Debatten om Pauliina Turakka Purhonens konst i Lovisa kyrka
Laura Hellsten
Jag minns i början av 2000-talet, när biologilärarinnan på universitetet upprörde sig över ändra att de flesta barn i skolåldern i USA och England kan räkna upp ett tjugotal företagsnamn enbart utgående från företagens logotyper medan de kanske kan högst fem namn på vanliga växer eller djur i sin omgivning. Parallellen är kanske lite långsökt men detta är vad jag kommer att tänka på när jag hör om debatten om konstverken i Lovisa kyrka.
För mig som teolog och med grundkurserna i konstvetenskap avklarade, är form- och symbolvärlden i Pauliina Turakka Purhonens bildkonstverk lika självklart anknuten till den kristna kyrkans tradition som Manchester United är till Englands fotbollshistoria. Turakkas konstverk som ställts ut invid högkoret i Lovisa kyrka, består av två kvinnogestalter, där den ena ammar ett lamm medan den andra håller ett nyfött barn i sin famn, med navelsträngen intakt och märken som tillhör en förlossning ännu kvar på den nakna kroppen. Bredvid dessa två kvinnor sitter även en mer påklädd mansperson med en stor sugga i sin famn. Han sägs vara den heliga Antonius som i folklig tradition är känd för att ha helat en gris. Hur kommer det sig då att dessa dockor med bröst sprängfyllda av modersmjölk (både kvinnorna och djuret) kan ha upprört så många människor?
När jag läser kommentarerna bland dem som uttalar sig på sociala medier är flertalet av de negativa rösterna sådana som helt enkelt säger att dockorna inte faller dem i smaken. Att de grova ytorna och naivistiska uttrycket väcker anstöt i sin brist på tydlig skönhet och förfinade linjer. Det är ändå just bristen på ett polerat yttre som både kyrkoherden Karl af Hällström och andra förespråkare av konstverken lyfter fram som kärnan i var formen och evangeliet möts. För förespråkarna är julens budskap inte ett sött litet barn lindat i bomull, omgiven av glansbildsänglar, utan att ordet blev kött och blod. De menar att det i kristendomens idé finns en bild av att det söndriga, smutsiga, bräckliga, blodiga och djupt kroppsliga, tas upp av Gud, till helande och försoning.
Medan de som känner att deras kyrkorum hädats genom att man lagt dessa deformerade kroppar av människor och djur så nära altaret, har tydligt signalerat att de inte vill se världens lidande och mänsklighetens grundpremisser i sin heliga byggnad. För flertalet av dem hos vilka konstverken väckt anstöt, är julgudstjänsterna och kyrkobyggnaden en plats de söker sig till för att få frid, stillhet, ljus och någonting livgivande att vila ögat på. “Stämningen” skall vara glädjande och harmonisk, inte något som provocerar, väcker tankar eller signalerar komplexitet och dubbla budskap.
Det är fascinerande hur nära den bild av kristendomen som uttrycks av kyrkobesökarna som vill behålla Lovisa kyrkas avskalade enkelhet, kommer Karl Marx uttryck “religionen som folkets opium”. Jag tvivlar på att någon som bekänner sig som kristen idag, själv så gärna skulle beskriva kristendomens kärna som ett budskap om “smärtlindrande tröstmedel”. Ändå är det inte långsökt, när jag läser dessa “krav” på ett “rent” kyrkorum med vackra bilder eller enbart ljuv musik, med tanken att - likt bläddrandet i en inredningstidning - be om att kyrkan skall ge respit åt ett allt för hektiskt, smärtsamt och jobbigt liv. Ifall kyrkans funktion i dagens samhälle har blivit att enbart leverera enkla klichéer och en blandning av drömbilder om en bättre framtid, så är det ändå just Marx tanke om att religionen finns till för att lindra plågor i en svår situation, istället för att väcka kraften att ändra på sin situation, som blivit kristendomens ledmotiv. Distinktionen mellan kristendomens budskap som ett medel som hjälper individer att överleva i sin misär eller att övervinna den förtryckande situation de är i, för att inträda i en annan värld, kanske inte går lika tydligt att åtskilja, som jag nu målar upp det. Ändå tvivlar jag på att besökarna i Lovisa kyrka - även om dom kände avsmak mot Turakkas bildkonstverk och inte uppfattade dens frigörande potential - medvetet vill förespråka en kristendom utan sälta eller ett läkemedel som inte botar.
Det bör påpekas, att jag har full förståelse för och känner igen upplevelsen av att ha fått för mycket av världens lidande eller smärta för nära inpå. När vi lever i ett samhälle där alla tablåer ropar ut skandaler och olyckor, där TV-sändningar skickar livebilder från kringszoner och naturkatastrofer och de egna knutarna är långt ifrån så friska och välmående som bilderna på grannens barn på diverse bloggar, så blir det lätt så att vi längtar efter platser och tidpunkter där hjärnan får vila från allt detta. Givetvis skall kyrkan erbjuda sådana utrymmen, tillsammans med en hoppingivande berättelse och syn på hur världen kunde vara. Ändå blir det farligt om vi är redo att förväxla ett äkta och sant hopp med en huvudvärkstablett som enbart tar bort smärtan en kort stund. Evangeliet är inte ett budskap om att vi får sitta här och vänta tills det där bättre kommer, utan det handlar om att förändring och ett nytt liv kan börja redan nu och kommer att utmynna i en slutgiltig förvandling längre fram. Så, jag undrar igen, hur hamnade vi här? Är det enbart fråga om en extra stark sentimentalitet kring julen som slår slint på detta sätt? Eller ligger det ytterligare faktorer bakom upprördheten kring konst som inte fyller vissa estetiska krav?
Visst kan man åberopa bristen på bildning, när kyrkfolk inte längre tycks veta hur centralt element Marias modersmjölk varit för de kristnas bilder för frälsning. Man kan även skylla på marknadskrafterna och kommersialismen, när flertalets första association efter att ha sett en enhörning i Mässa i Mångfaldens Tid i Åbo domkyrka i våras, gick till fantasysagor. Detta istället för den rika tradition av berättelser där Kristus renhet och uppståndelsekraft fått ta gestalt i den mytiska hästen med ett helande horn i pannan. På ett likartat sätt tror jag Pauliina Turakka Purhonens verk väcker associationer som konstnärinnan själv inte alls räknat med.
Med de kommersiella krafterna menar jag främst tre olika aspekter som vägs ihop till en stark ström där det ena stöder det andra.
För det första handlar det delvis om att Disney och andra filmstudios i Hollywood tagit monopol på vilka berättelser som är värda att berättas och genom detta formar vilka sinnesbilder vi snabbast och lättast associerar till. Gemene finländare har ingen given berättelse för rundade bröst, förutom möjligen den sexuella. Detta betyder ändå inte att bildspråket är pornografiskt, så som vissa kommentarer verkar ha antagit.
Det andra spåret är att vi lärt oss att “läsa” bilder på ett sådant sätt att en bild skall väcka EN given och oifrågasatt association. Bilder är inte längre ”tolkningsbara” eller mångbottnade, där man behöver stanna upp och fundera vad månne konstnären vill, hänvisar till, leker med eller gör motstånd mot? Vi har istället, genom kommersiella krafter, lärt oss att det finns en enkel och rätt lösning. Du skall tänka på ett visst varumärke, när du ser vissa former och färger, inte ett annat. Ifall det mot förmodan skulle väckas flera associationer har reklamens språk misslyckats. På samma sätt har sociala medier i detta fall gett utrymme för de snabba tolkningarna och företräde åt de enkla associationerna. Bristen på välvillighet och rannsakande av sina egna förutfattade meningar, hejdas inte ens av vetskapen om att konstnärinnan själv är uppvuxen i en kristen familj och inte alls ämnat uppröra folk.
Den tredje saken är själva formspråket. Vi har vant oss vid att bilder är till för att behaga, eller väcka avsky. I formspråket finns det inte ett, utan två lägen. Antingen skall du lockas till att vilja konsumera någonting för att det tilltalar, förskönar och/eller skapar lust, eller så skall du avskräckas, genom obehag eller väckandet av rädslor. Intresset är fortfarande att öka konsumtionen, antingen genom att försäkra dig om att det INTE går som på bilden, eller för att dölja det som väckte frånstötande tankar. Återigen fattas här förmågan att uppfatta mångtydighet eller olika plan i en bild eller ett verk. Konsumtionen har tränat oss i gödandet av de primitiva reaktionerna, istället för en långsam förundran eller ett nyfiket sökande.
Marknadskrafter och brist på bildning har säkert sin del i varför verken inte fick det bästa av mottaganden. Ändå håller jag på ett plan med dem som säger att konst är ett sätt att tilltala människan icke-verbalt. Ett uttryck som inte skall behöva doktorsavhandlingar och experters utredningar för att “öppna” sig för åskådaren. Det här är orsaken till att jag misstänker att de starka känslorna som kommit i svajning nu tyder på att ännu större frågor står på spel.
Reaktionerna som den här typen av konst i kyrkorummet väcker är för mig signaler på en djupare existentiell kris som ger sig till känna efter att sekulariseringsvågorna fått göra sitt i vårt samhälle och vår stat.
Det var relativt många som i Lovisa uttryckte, det är inget fel på konsten, bara den tar plats på Kiasma eller i en lokal för konstutövning. Ett grundläggande drag, enligt Charles Taylor, för sekuariseringsprocesserna är just det att varje del av livet skall få sin egen sektor i samhället och staten. Hälsovård sköts av sjukhus, utbildning av skolväsendet, konst av kultursektorn och religiositet utövas i kyrkan. Därtill finns en tydlig fördelning av vad som hör till den offentliga sektorn och vad som är privata angelägenheter. I det sistnämnda har andligheten fått sitt givna utrymme. Detta står i kontrast mot en värld där kyrkan stod för alla basbehov av såväl ekonomisk, medicinsk, bildningsmässig och själslig art. I en sekulariserad stat anser man ofta att mänskliga rättigheter och samhällets välfärd säkerställs i just en sådan här uppdelning, där ingen ideologi får styra alla delar av vår gemensamma framgång.
Många menar idag att det här tankesättet är just orsaken till varför marknadsföringens mönster och konsumtionssamhällets strukturer vuxit sig så starka. I bristen på ledande och enade ideal har ekonomin obemärkt tagit över alla dimensioner av både det offentliga och det privata. Är det så att vi inte blivit frigjorda, utan kanske är mer bundna än någonsin? Det är dock svårare att riktigt sätta fingret på frågan av vad vi exakt är bundna?
I den förtrollade värld, som min egen forskning rör sig i – medeltidens kristna enhetssamhälle – var det en given självklarhet att en bild inte bara är en avbild, eller att en mytisk berättelse bara är en underhållande saga. Istället var Gud allestädes närvarande och hans Ande kunde tala genom tingen. Visst kan man finna tecken på det prästen och konstnären Christer Åberg säger i intervjun i Lovisan sanomat, att konsten genom historien alltid väckt diskussion från kyrkligt håll. Ändå är detta, långt ifrån hela sanningen. Det går att skönja perioder i kristendomens historia, där konst i kyrkan inte främst kritiserats för sitt innehåll, utan snarare för att vara tecken på makt, status och slösandet av resurser, när Kyrkans uppgift är att ta hand om de svaga och nödställda. I det medeltida samhället var lidandet, döden och smärtan så starkt närvarande i alla människors liv, att det inte behövdes skräcknoveller eller -filmer för att väcka människors medvetenhet om ondskans existens.
Nu syftar jag främst på berättelser om vad vi idag benämner övernaturliga krafter. Enligt många medeltidsforskare idag, var nämligen medvetenheten om alla de krafter som vill förgöra, förinta och skada människan, ständigt närvarande. Vissa går till och med så långt att de hävdar att frågan om andemakternas och Guds existens inte alls var en trosfråga, utan en självklarhet. Någonting man dagligen och i varje stund kunde förnimma och uppleva i eller genom sin kropp. Även då sökte sig individen till kyrkan och framför allt till de heligas gemenskap – vilket var en sfär som sträckte sig utöver tid och rum. Heligheten kunde vara närvarande även på kyrkogården, i en madonnafigur eller vid en källa där en helig person utfört mirakel. Närvaron var inte begränsad till ordet eller sakramenten – även om dessa också bar med sig starkare betydelse än vad de flesta västerlänningar idag kan uppfatta.
Den stora skillnaden var dock, att trots medvetenheten och den dagliga interaktionen med världens brustenhet, digerdöden och lidandet i samhället, ville människor inte fylla kyrkorummen med bilder från paradiset eller det fullkomliga Jesusbarnet. Istället intensifierades kyrkokonstens betoning på en sargad och blödande Jesus på korset. Genom att se på hans smärta, uppfattade människorna att Gud var närvarande i deras utmaningar. Även Maria, blev mer och mer en kvinna som sörjde, bad och deltog i lidandet och på detta sätt var med i en förvandlingsprocess – en delaktighet i Guds verksamhet på jorden – till den grad, att hennes modersmjölk bar samma potenta kraft som Kristi blod.7 Lösningen på smärtan och sorgen förorsakad av ett liv på denna planet var inte att dra sig undan, utestänga eller förakta, utan att söka sig närmare och djupare in i detta mysterium. Då fanns möjligheten att förnimma att den store Guden. Den livgivande kraften, kunde gömma sig och gå att finna – starkt och kraftfullt – i vardagens erfarenheter och skapelsens grundvalar.
Jag tror att det är bristen på erfarenheter av en sådan här alltomfattande Närvaro, som lyser i och rakt igenom mörkret, som gör det svårt att möta Pauliina Turakka Purhonens bildkonstverk. I en värld där allt bara är tecken eller ”instant satisfaction” har människor blivit rädda för att tystnaden är tom. Jag menar, att det paradoxala är att speciellt många troende idag, omedvetet eller medvetet oroar sig för att Gud inte skall tala, och att det som finns på ytan – blicken vid första ögonkastet – är allt vi får. Vi har blivit så vana vid de snabba svaren och korta interaktionerna att vi tar för givet att mediet vi bemöts av inte skall ha ett djup. I bristen på djup hägrar också en oro för att vår själ inte skall nå till livets djupaste källa och bli närd. Trots att Livets Vatten finns där hela tiden och kommer till var och en av oss, när vi minst av allt förväntar oss det. Även när Livets ord lovat att finnas där, då vi minst av allt anar det och i det ringaste av tingen. Där svävar Närvaron, för den som är villig att vara i en öppen tillgänglighet.
Debatten om konstverken i Lovisa kyrka
Peter Björkman
Över jul- och fram till trettonhelgen visades Pauliina Turakka Purhonens konst i form av dockor med diande djur och kvinnor med nakna bröst i anslutning till högkoret i Lovisa kyrka. Konstverken som bär på kristen symbolik väckte debatt och på den lokala tidningen Loviisan Sanomats Facebooksida blev de kritiska inläggen många. ”Sjukt, onormalt och smaklöst” och ”det här är inte kyrkokonst” är två belysande kommentarer.
Den massiva kritiken föranledde kyrkoherden Karl af Hellström att gå ut med en förklarande ursäkt på församlingens hemsida: "Intentionen var att ge en alternativ synvinkel på julens budskap, inkarnationen. Detta gick dock snett. Förlåt.”
I en kommentar till Ad Lucem förtydligar af Hellström vad det är han ber om ursäkt för:
– Det som jag ber om ursäkt för är att vi misslyckades med att förmedla utställningens budskap på ett sätt som folk kunde ta till sig. Orsaken till detta ligger enligt min mening annanstans än i konstverken som sådana.
På frågan om vad det finns att lära av debatten runt Purhonens konstutställning svarar han.
– Det vi måste lära oss av detta är att kommunicera och informera bättre. Om vi hade kunnat förklara vår intention på förhand, kanske denna inflammerade diskussion – det verkliga problemet – hade kunnat undvikas.
Kom och ät
Monika Pensar
Små vita glaspärlor duschar ur
frodig kvinnas fylliga bröst. Där står hon
naken som vid sin födsel, i famnen
nyföding.
De är kyrkan. De är tron. De är i kyrkan.
Detta blåa barn, ännu fast i mamman.
Navelsträng. Fast i bröst. Bröstet.
Theotokos Galaktotrophousa, ditt namn sedan
urminnes tider. Mjölkammande, gudamoder. Vi
ser dig mata förlöst Gud på ikoner, vid altartavlor
i våra hjärtan. Galaxkvinnan stänker
mjölkens väg över himlavalvet,
laktosdropparnas kosmos.
Törsten och hugsvalan.
Men sedan den stora glömskan, drabbar ögon
som galen dimma, unkenhet tolkar ditt bröst.
Hjärnor skriar, sexuell provokation,
lammet i dina armar
barnet – sexuell provokation.
På din axel fallande kerub, ikarostatuering.
På din skuldra, medusan med ormar i håret,
pegasoshästens allmoder mytisk
som du själv.
Nakenfrodig, du sårbar bär barnet. Du mjölken,
du kroppen som matar offerlammet
ansikte violett av sorgens tyglappar
bröstet
rinner
blodet.
Blodet i kyrkan, vem sade det måste vara hygieniskt
och sedligt. Detta makabra högst mänskliga drama
av födsel och död, frälsarens väg.
Medan den förlorade sonen omfamnar
det sista han har, en sugga och
hennes mjölkiga spenar.
Grisen, föraktat djur
i kristen tradition, helig moder
i keltisk tradition.
Vän för visa och örtkunniga.
Missförstådd, som Madonnan. Lika hednaförklarad.
Lika glömd.
Hemvist för demoner.
Och i detta nu, ett lapptäcke
religiösa koder
vi knappt urskiljer,
då vi glömt sömmarna
som syr samman gestalter,
glömt stygnen som gör
stora varma människoväsen,
djurhamnar och gudar
av kött och blod.
Vi har glömt Guds väg.
När människor blir halvgudar
När människor blir halvgudar
Maria Küchen
I början av februari i år testflögs den största rymdraketen sen månfärderna. Ledaren för företaget som hade tillverkat raketen utnyttjade flygningen till att sända upp sin egen sportbil i rymden – ett reklambete som media och miljoner rymdfantaster världen över svalde med hull och hår.
Nu fattas bara en mängd tomma ölburkar och nåt dussin otvättade tubsockor i bana i kosmos, så har rymden helt och hållet förvandlats till universums största pojkrum, men många ser inte alls saken så. De dyrkar denne påhittige rymd- och bilentreprenör som om han vore ett helgon.
En lärjunge i Bulgarien målade bokstavligen en ikon av den raket- och bilbyggande företagsledaren där han håller upp rymdraketen Falcon Heavy som sitt insignium. Andra kallar honom halvt på skämt, halvt på allvar för ”Sankt Elon” – okej, jag nämner hans förnamn, men i övrigt tänker jag inte placera varumärken här.
Jag tänker inte nämna namnet på rymdfartsföretaget som byggde Falcon Heavy, fordonsfabriken som producerade sportbilen i rymden eller entreprenören som driver båda firmorna (hans namn är ett varumärke i sig). Det finns inget skäl att bidra till att dessa varumärken propageras. Ska jag göra reklam för dem så ska ”Sankt Elon” åtminstone först betala mig för det.
I kraft av sin pojkaktiga excentricitet har ”Sankt Elon” skapat ett rykte om sig att inte vara som alla andra mångmiljardärer i affärslivet. Han är, sägs det, är mer äkta och vill mer gott än andra. Det är ett resonemang jag inte förstår.
Denne affärsman tjänar pengar på att bygga bilar och raketer, han får mycket gjort, har förmågan att entusiasmera medarbetare och dra till sig sponsorer och hans produkter har gott rykte. Kan det inte räcka så? Varför dessutom helgonförklara hans person?
Det första budet får ljus på sig, plötsligt. ”Du skall inte ha andra gudar vid sidan av mig.”
Vad betyder det egentligen?
Mina tankar går till framlidne Steve Jobs, vars varumärke i studier visade sig framkalla samma reaktioner hos en del människor som religiösa symboler gör hos en troende. Men entreprenörer som Steve Jobs, ”Sankt Elon” och andra dyrkade företagsledare är människor med tillgångar och brister, inte halvgudar. Det första av de tio budorden manar oss att komma ihåg det. Även Bibeln och ikonerna kan bli avgudar om jag gör dem till heliga ting i sig, läser dem bokstavligt i stället för att uppfatta dem som fönster mot det osynliga. Det är inte texten eller bilden som är helig, det heliga är vad texten och bilderna öppnar sig mot.
Och guldkalvar, pengar, sportbilar och andra materiella ting är inte gudomliga. De hör till den förgängliga världen.
Att en människa får helgonstatus för att han skjuter upp sin bil i rymden berättar något om vår tid som jag tror Jesus skulle ha haft invändningar mot. Det finns många sätt att försöka förvandla Guds hus till ett varuhus, bokstavligt och bildligt, och detta är kanske ett av dem. Himlen blir en reklampelare.
Därmed inget ont sagt om sportbilar och rymdraketer i sig. Jag gillar rymdraketer och det är skickligt att kunna bygga raketer kraftfulla nog att skjuta upp en bil. Punkt.
Förord Ad Lucem 1/2018
Konsten i kyrkorummet har ofta varit en anledning till debatt. Många minns kanske Elisabeth Ohlson Wallins fotoutällning Ecce Homo i Uppsala domkyrka – och den inflammerade diskussion som den föranledde. Bilderna var moderna illustrationer till klassiska bibelcitat, ofta med kända målningar som förlagor, med homosexuella modeller och miljöer.
Det är 20 år sedan Ecce Homo visades i Uppsala domkyrka, men en hel del av debatten runt den utställningen känns igen också när det gäller diskussionen om Pauliina Turakka Purhonens konst som visades i Lovisa kyrka vid årsskiftet 2017-18. I båda fallen har det talats om ett provocerande bildspråk som anses ”vanhelga” kyrkorummet. Teologen Laura Hellström ger i en essä sitt perspektiv på konsten i Lovisa kyrka och debatten runt den och Monika Pensar bidrar med en dikt i samma ämne.
Fikonträdets kulturhistoria gestaltas i en essä av poeten Eva-Stina Byggmästar. Maria Küchen skriver om hur människor med starka varumärken kan göras till halvgudar och Allan Willny fördjupar sig i relationen mellan kyrkan och politiken i ett historiskt perspektiv.
Jag är sist men inte minst glad att i detta nummer få publicera en diktsvit av en av 90-talets starkast lysande finlandssvenska poeter, Gungerd Wikholm. Hon arbetar just nu på sin första diktsamling sedan 1999 års Brokadstaden.
Välkomna till ett nytt nummer av Ad Lucem!
Peter Björkman
Kirkko ja sisäisen dialogin tarve
Sopiva ry:n ja yhteistyökumppaneiden keskusteluillassa kurottiin umpeen kirkon sisäisiä näkemyseroja. Pohja keskinäiseen dialogiin olisi olemassa, mutta mistä löytää tarvittavat välineet? Sopiva Ry:n sihteeri Olli-Pekka Toivanen kirjoitti YKY:n järjestämästä Sillanrakennusillasta Sopiva ry:n blogiin. Julkaisemme kirjoituksesta alun myös tässä blogissa.
Onko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisessä keskustelussa mahdollista päästä eroon konservatiivi-liberaalileimoista? Millaisen kuvan media välittää kirkollisesta keskustelusta ulospäin, ja mitä voitaisiin tehdä toisin? Näitä kysymyksiä pohdittiin Sillanrakennusilta-keskustelutilaisuudessa Hyvän toivon kappelissa Helsingin Jätkäsaaressa.
Medianäkökulmaa ja dialogiasiantuntijuutta illan järjestäjäpuolella edusti Sopiva ry, jonka puheenjohtaja Noora Kettunen toimi myös illan toisena juontajana. Sopivan lisäksi tapahtumaa olivat järjestämässä Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistys (TYT) ja Ylioppilaiden kristillinen yhdistys YKY. Puhujavieraiksi tilaisuuteen oli kutsuttu kansanedustaja, teologian tohtori Ilkka Kantola ja teologian tohtori Eero Junkkaala.
Ilta alustettiin esityksellä konfliktitutkija Mohammed Abu-Nimerin katsomusten välisen sensitiivisyyden ja uskonnollisen identiteetin teoriasta. Oman katsomuksellisen sensitiivisyyden kehittyminen merkitsee Abu-Nimerin mukaan omasta poikkeavien näkemysten hyväksymistä. Yksilö voi siirtyä uskontosentrisestä, muilta näkemyksiltä puolustautuvasta ajattelusta uskonnolliseen relativismiin ja sitä kautta toisten hyväksymiseen. Tämä ei vaadi oman ajattelun mukauttamista tai sulautumista omasta poikkeavien näkemysten kanssa.
Keskustelussa päästiin nopeasti kirkon ajankohtaisiin haasteisiin. Kantola kertoi huomanneensa jo viimeisimmässä arkkipiispanvaalissa kirkon sisäistä jakautumista arvokysymysten suhteen. Myös yhteiskunta haastaa kirkkoa arvokysymyksissä, josta on esimerkkinä eduskunnan hyväksymä tasa-arvoinen avioliittolaki.
Historiallisena kuriositeettina mainittiin, kuinka samanlainen polarisoiva arvokeskustelu käytiin avioerosta ja uudelleenvihkimisestä sotienjälkeisessä Suomessa. Kirkko oli tuolloin viemässä eduskuntaan lakialoitetta uudelleenvihkimisen kieltämisestä, mutta eduskunnan vastustus kaatoi hankkeen. Asiaa koskevat näkemyserot jakoivat papistoa vielä pitkään tämän jälkeen.
Lue loput blogikirjoituksesta täältä.
#metoo-teologia – mitä se voisi olla?
Pyysimme arkkipiispanvaaliehdokkailta blogitekstit Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton blogiin. Tässä Heli Inkisen ajatuksia.
#metoo-teologia – mitä se voisi olla?
Jokapäiväinen elämä sekä globaalit ilmiöt tuovat haasteita kirkolle, millaisen teologian pohjalta se niitä tulkitsee.
Viime syksystä lähtien nopeasti levinneen #metoo-kampanjan myötä eri puolilla maailmaa on jaettu kertomuksia seksuaalisesta häirinnästä, hyväksikäytöstä ja väkivallasta. Kampanja on saavuttanut laajat mittasuhteet erityisesti teatteri- ja elokuva-alalla ja levinnyt sieltä muille ammattialoille. Seksuaalisuuteen liittyvät vallan väärinkäytökset ovat monin paikoin tulleet päivänvaloon ja johtaneet sekä irtisanomisiin että oikeusprosesseihin.
#metoo-kampanja on myös meillä ravistellut erityisesti elokuvamaailmaa, ja myös kouluissa on tullut esiin häirintätapauksia. Ruotsin kirkossa #vardeljus oli kanava kirkossa tapahtuvan seksuaalisen häirinnän esiin tuomiselle. Suomessa #dammenbrister toi vahvasti esiin suomenruotsalaisessa kontekstissa tapahtuvan seksuaalisen häirinnän. Sen myötä nykyinen työpaikkani Åbo Akademi reagoi heti ja ymmärsi, että niin suuressa ”talossa”, jossa opiskelee ja työskentelee tuhansia ihmisiä, häirintää tapahtuu myös. Toimintaohjeet ilmestyivät tuota pikaa yliopiston sivuille.
#totuusvapauttaa
Viime joulukuussa olin mukana muutaman henkilön kanssa perustamassa #totuusvapauttaa #sanningenbefriar #duohtavuohtadahkáfriidjan ryhmää Facebookiin sekä saman nimistä kotisivua (www.totuusvapauttaa.fi).
Nimi perustuu jakeeseen Joh. 8:32: “Te opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teistä vapaita.” #totuusvapauttaa on myös osa maailmanlaajuista #metoo-kampanjaa. Facebook-ryhmässä on voinut ja voi edelleen allekirjoittaa vetoomuksen, jos on itse kokenut seksuaalista häirintää kirkon piirissä tai haluaa tukea niitä, jotka ovat kokeneet. Allekirjoituksia on tähän mennessä tullut 650.
Toimenpiteitä
Tavoitteena on, että seksuaaliseen häirintään puututaan ja sitä ehkäistään esimerkiksi luomalla kaikkiin hiippakuntiin verkostoja, joissa kaksi henkilöä, nainen ja mies, toimisivat kirkon nimeäminä ja kouluttamina luottohenkilöinä. Porvoon hiippakunnassa tämä on toiminut jo muutaman vuoden. Tällainen on käytäntö kaikissa Luterilaisen maailmanliiton järjestämissä kokouksissa. Myös Ruotsin kirkossa on vastaava järjestelmä, jolla osaltaan pyritään vaikuttamaan ongelmien käsittelyyn. Luottohenkilöihin voi ottaa yhteyttä, jos kokee seksuaalista häirintää. Yhteyttä voivat ottaa niin kirkon työntekijät, luottamushenkilöt kuin seurakuntalaiset.
Kirkko ei ole erillään yhteiskunnasta. Se mitä tapahtuu muualla, tapahtuu myös kirkossa. Niinpä emme voi ummistaa silmiämme kirkossamme tapahtuvalta seksuaaliselta häirinnältä ja ahdistelulta. Näyttää kuitenkin siltä, että mieluummin vaietaan ja vaiennetaan kuin otetaan puheeksi. Kirkon johtotasolla ei ole tähän mennessä tartuttu tähän teemaan asiaan kuuluvalla tavalla niin, että saataisiin kaikkiin hiippakuntiin ja seurakuntiin yhteneväiset ohjeet siitä, miten menetellään. Ohjeiden tulisi koskea niin työntekijöitä kuin luottamushenkilöitä ja vapaaehtoisiakin.
#metoo-teologia
Muutama viikko sitten eräässä seurakunnassa Ruotsissa järjestettiin seminaari, jossa yhden osion otsikkona oli #metoo-teologia. Näin vain seminaarin ohjelman, ja se jäi mietityttämään minua. Mitä voisi olla #metoo-teologia? Miten se liittyy kristilliseen uskoomme? Miten se liittyy Raamattuun?
Kontekstuaalinen teologia on kristinuskon sanoman soveltamista tiettyyn aikaan ja paikkaan. Vapautuksen teologian lähtökohtana on ihmisten jokapäiväinen elämä. Ajattelen, että #metoo-teologiassa voisivat yhdistyä nämä molemmat feministiteologisin painotuksin. Kristittyinä uskomme, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Minulle se tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen on Jumalan silmissä arvokas ja tärkeä. Siitä pitäisi seurata, että kunnioitamme ja arvostamme jokaista ihmistä ja hänen koskemattomuuttaan, integriteettiään. Meillä ei myöskään ole mitään oikeutta pakottaa eikä alistaa ketään seksuaalisuuden alueella.
Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat ihmisyyden herkintä aluetta. Ne liittyvät ihmisen identiteettiin ja ovat jokapäiväisessä elämässämme koko ajan mukana. Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat myös Jumalan lahjoja, joiden tulisi voida tuoda iloa elämään. Kun tässä kaikkein intiimeimmässä ihmisyyteen liittyvässä asiassa koetaan vääränlaista lähestymistä, häirintää tai jopa väkivaltaa, se aiheuttaa syviä haavoja koko ihmiseen. Valitettavan usein seksuaalinen häirintä kohdistuu naisiin. Ja valitettavan usein naiset ovat vaienneet tai heitä ei ole kuultu.
Seurakuntien työntekijät ovat tahtomattaankin valta-asemassa seurakuntalaisiin nähden. Tuota asemaa ei saa käyttää väärin. Lisäksi seurakunnan työntekijä aina jossain määrin edustaa Jumalaa seurakuntalaisille. Jos työntekijä osoittautuu seksuaalisen häirinnän tekijäksi, usko hyvään Jumalaan vääjäämättä horjuu. Tilanne on erityisen paha, jos uhria kehotetaan vaikenemaan tapahtuneesta tai kertoessa asia mitätöidään. Kirkon piirissä näin on toisinaan tehty armoon ja anteeksiantoon vedoten, jolloin seksuaalinen hyväksikäyttö yhdistyy kristillisen sanoman väärinkäyttöön.
Raamatussa naisen asema on ristiriitainen. Uudessa Testamentissa Jeesuksen toiminta ja julistus kuitenkin luovat uudenlaista kuvaa naisen asemasta ja arvostuksesta. Minua viehättää yhä uudestaan ja uudestaan lukea, miten Jeesus kohtasi erilaisia ihmisiä: eri etnisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä, eri sukupuolen edustajia, yhteisöstään eristettyjä sairaita, halveksittujen ammattien edustajia ja niin edespäin. Hän kohtasi heidät arvokkaina ja kunnioitettavina ihmisinä, Jumalan kuvina. Jeesuksen antama malli ja rakkauden kaksoiskäsky ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” on meillekin toimiva ohjenuora #metoo-teologiaan.
- Heli Inkinen, Teologian tohtori, arkkipiispaehdokas
Tulevaisuus ja toivo
Pyysimme arkkipiispanvaaliehdokkaita pohtimaan Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton blogissa, mitä annettavaa kirkolla on nykypäivän nuorille heidän kohtaamissaan haasteissa. Tässä Porvoon piispan Björn Vikströmin ajatuksia.
Tulevaisuus ja toivo
Moni meistä kokee tänään ahdistusta siitä, että maailma näyttää olevan menossa kohti suurempaa epävakautta niin poliittisesti, taloudellisesti, kuin ilmaston suhteen. Moni nuori joutuu huolestuneena miettimään, miltä maailma näyttää kymmenen tai parinkymmenen vuoden kuluttua.
Ennakoitavuus ja keskinäinen luottamus ovat vakaan yhteiskunnan tunnusmerkkejä. Kansalaisten tulisi saada luottaa viranomaisten ja poliittisten päättäjien haluun toimia yhteisen edun hyväksi. Työttömyysturvan kaventaminen ja yritykset opintojen nopeuttamiseen ovat herättäneet huolta opiskelijoiden parissa omassa maassamme. Kannattaako satsata koulutukseen ja perheen muodostamiseen, kun kaikki on niin epävarmaa?
Liikehdintä Afrikassa ja arabimaissa viimeisten vuosien aikana on ainakin osittain seurausta siitä, että moni nuori aikuinen ei enää näe mitään tulevaisuutta itselleen kotimaassaan. Koska heillä ei ole juuri mitään menetettävää, he ovat valmiit tarttumaan oljenkorsiin. Siksi monet asettavat henkensä alttiiksi vaarallisella matkalla Eurooppaan tai liittyvät ääriliikkeeseen vallankumouksen toivossa.
Nuorilla ympäri maailmaa on oikeus odottaa meiltä aikuisilta vastuuntuntoa ja todellista halua sitoutua muutokseen, jotta maailmasta voisi tulla turvallisempi ja oikeudenmukaisempi paikka asua ja elää. Nuorilla, lapsilla ja jopa vielä syntymättömillä lapsilla on myös oikeus odottaa meiltä päätöksiä ja muutoksia, jotka mahdollistavat ilmastonmuutoksesta aiheutuvien vaikutusten torjumisen tai lieventämisen.
Meille on annettu yhteinen tehtävä viljellä ja varjella luomakuntaa, ja meitä on myös varoitettu siitä, että meidät voidaan karkottaa paratiisista, ellemme suostu rooliimme luomakunnan ja toistemme palvelijoina.
Onko kirkolla ja kristinuskolla mitään sanottavaa näihin haasteisiin? Minusta on. Raamattu korostaa, että kaikki ihmiset on luotu Jumalan kuviksi. Meille on annettu yhteinen tehtävä viljellä ja varjella luomakuntaa, ja meitä on myös varoitettu siitä, että meidät voidaan karkottaa paratiisista, ellemme suostu rooliimme luomakunnan ja toistemme palvelijoina.
Kristillisessä perinteessä on myös toimiva keino muutokseen: yhteisen synnintunnustuksen, synninpäästön ja parannuksen kautta kristityt ovat kautta vuosisatojen vapautuneet menneisyyden taakoista, voimattomuuden tunteista ja synnistä. Kristinuskon mukaan muutos on aina mahdollinen, koska Jumalalle kaikki on mahdollista. Tämä sanoma on erityisen tärkeä tänään, kun niin moni tuntee voimattomuutta ja jopa toivottomuutta, kun he miettivät tulevaisuutta. Tarvitsemme myös konkreettisia neuvoja ja hyviä esimerkkejä siitä, miten voimme askel askeleelta muuttaa elämäntapaamme.
Kirkon tehtävä on antaa ihmisille toivoa muistuttamalla Jumalan rakkaudesta ja armosta, mutta myös meille annetusta vastuusta. Meidän ei pidä sulkea silmämme todellisuudesta, vaan kyettävä näkemään Jumalan valtakunnan tulemista kaikkialla siellä, missä köyhiä, sorrettuja ja toivonsa menetettyjä ihmisiä autetaan uuteen alkuun. Unelmoin elävästä, turvallisesta, mutta samalla innostavasta seurakuntaelämästä, jossa ihmiset saisivat voimaa muutokseen niin omassa elämässään kuin yhteiskunnassa laajemmin.
- Björn Vikström, Porvoon hiippakunnan piispa
Primus Inter Pares – Viisi tulokulmaa arkkipiispanvaaliin
Julkaisemme SKY:n blogissa alun järjestömme entisen pääsihteerin, Minna Mannertin, sekä Hanna Wassin kirjoittamasta tekstistä, joka on kokonaisuudessaan luettavissa politiikasta.fi -verkkojulkaisussa 15.1.2018.
Ensi kuussa olevan arkkipiispanvaalin ehdokasasettelu avaa useita vaikutuksiltaan kauaskantoisia valintoja: nouseeko kirkon johtohahmoksi perinteitä korostava säilyttäjä vai keskusteleva uudistaja, osallistava johtaja vai hierarkioita säilyttävä linjajohtaja?
Kevättalvella valitaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon 15. arkkipiispa. Prosessi on presidentinvaalin tapaan tarvittaessa kaksivaiheinen. Ensimmäinen kierros käydään 8.2., ja mikäli kukaan ehdokkaista ei saa puolta annetuista äänistä, järjestetään maaliskuun ensimmäisenä päivänä toinen kierros kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan kesken.
Vaalissa on mukana viisi ehdokasta: lähetysjohtaja, teologian tohtori Ville Auvinen, organisaation ja johtamisen yliopisto-opettaja, teologian tohtori Heli Inkinen, kansanedustaja, teologian tohtori Ilkka Kantola, Espoon hiippakunnan piispa, teologian tohtori Tapio Luoma ja Porvoon hiippakunnan piispa, dosentti Björn Vikström.
Arkkipiispa on kirkollisten tehtäviensä ohella huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja ja arvojohtaja.
Arkkipiispa on kirkollisten tehtäviensä ohella huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja ja arvojohtaja. Tämä on korostunut nykyisen arkkipiispa Kari Mäkisen kohdalla, kun hän on ottanut kantaa tasa-arvoisen avioliittolain ja nykyistä tasaisemman tulonjaon puolesta sekä luvannut kirkon suojelua kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille.
Näin arkkipiispan valinta herättää aina runsaasti kiinnostusta tiedotusvälineissä ja julkisessa keskustelussa. Tarkastelemme tässä arkkipiispan vaalia viidestä eri näkökulmasta, joilla kullakin on yhtymäkohtia myös politiikan tutkimukseen.
Edustuksellisuuden toteutuminen
Poliittisen edustuksellisuuden tarkasteluissa on perinteisesti tehty jaottelu kahteen eri edustuskäsitykseen. Deskriptiivinen edustus perustuu edustajan ja edustettavan vastaavuuteen ulkoisten ominaisuuksien suhteen. Substantiivisessa edustuksessa edustaja puolestaan profiloituu tietyille äänestäjäryhmille tärkeiden kysymysten ajajana.
Kysymys ulkoisesta edustuksesta on korostunut näissä vaaleissa erityisesti, koska mukana on ensimmäistä kertaa naisehdokas. Sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta kirkko on huomattavasti muuta yhteiskuntaa jäljessä. Ero Ruotsiin, jossa useiden piispojen lisäksi myös arkkipiispa on nainen, on tältä osin ilmeinen.
Kysymys ulkoisesta edustuksesta on korostunut näissä vaaleissa erityisesti, koska mukana on ensimmäistä kertaa naisehdokas.
Kirkon sisäisestä tasa-arvovajeesta käytävä keskustelu on kiihtynyt piispa Irja Askolan eläkkeelle jäämisen ja #metoo-kampanjan myötä. Ainoana naisehdokkaana Inkinen on saanut tässä tilanteessa tiettyä ”kilpailuetua”. Esimerkiksi sanomalehti Karjalainen otti pääkirjoituksessaan avoimesti kantaa naisehdokkaan valitsemisen puolesta.
Toisaalta sukupuolta on käsitelty vaalikampanjan aikana jopa yllättävän stereotyyppisellä tavalla. Esimerkiksi Ylen Ykkösaamun keskustelussa käytettiin naispiispasta ilmaisuja ”naisellinen näkökulma” ja ”äidillinen”. Useassa tiedotusvälineessä on vertailtu ehdokkaita asiantuntijakommentaattoreiden silmin.
Nimenomaan naisehdokkaan esittelyn kohdalla asiantuntijakommentaattori on ehdokkaan ansioiden esittelyn tai kommentoinnin sijaan korostanut sitä, että piispan virka edellyttää paljon meriittejä, tai kertonut, ettei henkilökohtaisesti tunne ehdokkaan ansioita erityisen hyvin. Voidaankin pohtia, onko sukupuolittavilla valtarakenteilla tiedostettua tai tiedostamatonta vaikutusta joko haastattelutilanteissa tai toimituksellisissa ratkaisuissa.
Keskustelu ehdokkaan sukupuolesta ilmentää ulkoisen edustuksen nivoutumista syvempiin institutionaalisiin käytänteisiin ja valta-asemiin. Piispa on kirkon opin asiantuntija, joka sekä vaalii perinnettä että muokkaa sitä Raamatun tulkinnan pohjalta. Opillisen vallan käyttäminen on vahvasti keskittynyt sukupuolen mukaan, koska naispappeus on melko myöhäinen asia – Suomi oli tältä osin useita vuosikymmeniä naapurimaitaan jäljessä.
Näin on muodostunut tilanne, jossa kirkon opin ”omistaa” ulkoisilta ominaisuuksiltaan pitkälti samanlainen joukko kuin mikä on yliedustunut yhteiskunnan muissakin keskeisissä elimissä.
Naispapit ovat kylläkin suorittaneet melko ahkerasti kirkon johtotehtäviin vaadittavia tutkintoja, mutta eivät ole sijoittuneet niihin samassa suhteessa kuin miehet. Näin muodostuu väistämättä tilanne, jossa kirkon opin ”omistaa” ulkoisilta ominaisuuksiltaan pitkälti samanlainen joukko kuin mikä on yliedustunut yhteiskunnan muissakin keskeisissä elimissä.
Vinoumat deskriptiivisessä edustuksessa voivat heijastua substantiiviseen edustukseen eli siihen, miten opillisia kysymyksiä käsitellään. Tämä on olennainen kysymys legitimiteetin kannalta: miten hyvin kirkon ääntä käyttävien koetaan edustavan seurakuntalaisia?
Lue loput kirjoittajien esiintuomat näkökulmat politiikasta.fi-verkkojulkaisusta.
Minna Mannert on helsinkiläinen TM ja mukana Heli Inkisen arkkipiispanvaalikampanjassa. Hanna Wass on akatemiatutkija ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Molemmat ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, ja Mannert on evankelis-luterilaisen kirkon pappi ja pitkäaikainen seurakunnan luottamushenkilö.
Arkihuolesi kaikki heitä
Joulun alla saatamme tuntea olomme voimattomiksi syksyn kiireiden jälkeen, ja juuri joulunpyhät mahdollistavat monille vuoden jälkipuoliskon ainoan kunnollisen hetken pysähtyä niin omien ajatusten kuin läheistensä pariin. Mistä maaginen ja odotettu joulutunnelma oikein syntyy?
Omien pohdintojeni lisäksi teetin muutamille ystävilleni aiheesta gallupin. Mitkä ovat heille tärkeimmät elementit joulumielen syntymiseksi ja onko jotakin sellaista osa-aluetta, jonka toivoisi voivansa säilyttää joulunpyhien jäätyä jo taakse? Monilla vastauksilla oli keskenään paljon yhteistä, ja toisaalta jotkin näkökulmat olivat hyvin silmiä avaavia, koskettaviakin.
Joululaulut ja –valot, sekä joka vuosi samassa järjestyksessä tehtävät perinteet ja tuttu ympäristö, olivat suurimmat tekijät joulutunnelman aikaansaamiseksi. Läheisten kanssa vietetty aika ja tiiviimpi yhteydenpito kuuluvat niihin elementteihin, joiden soisi kuuluvan elämään myös joulunajan ulkopuolella. Jouluun tuntuu sisältyvän tietty yhteenkuuluvuuden tunne, jota on yllättävän vaikeaa saavuttaa muulloin.
Olen hyvin samoilla linjoilla näiden vastausten kanssa. Minun joulunviettoni ei ainakaan periaatteessa ole mitään ilman perinteisiä joulukonsertteja, jouluvaloja tai aattohartautta. Mutta vaikka toisaalta saisin kaikki edellä mainitut asiat, mutten saisi viettää tätä aikaa läheisteni kanssa, joulutunnelma jäisi syntymättä. Läheisiin ja lähimmäisiin, eli jokaiseen meistä kohdistuva rakkaus on se, joka liittää meidät kaikki yhteen.
Erittäin hyvä näkökulma joulunajan tunnelmaan on se, että jos koko vuosi sisältäisi jatkuvasti samoja elementtejä, tämä ajanjakso ei tuntuisi niin erityiseltä. Se on varmasti täysin totta. Haluan kuitenkin haastaa jokaisen lähimmäisen rakastamaan toinen toistaan ehdoitta, olemaan läsnä ja käymään keskinäistä dialogia moninaisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta silloinkin, kun joulun taika on enää muisto vain. Omien arjen huolien keskellä se voi joskus olla hyvinkin vaikeaa, eikä tätä haastetta ole tarkoitettu tehtäväksi suorittamisen vuoksi. Sen on tarkoitus muistuttaa vierellä kulkemisesta ja siitä, että oman taakan voi joskus pudottaa harteiltaan jakamalla sen jonkun toisen kanssa – muulloinkin kuin vuoden viimeisinä päivinä.
Tätä blogitekstiä kirjoittaessani taustalla soi Ylioppilaskunnan Laulajien esittämänä Jouluyö –niminen kappale, jonka sanoitukset ovat muodostuneet juuri tänä vuonna erityisen tärkeiksi. Haluan jakaa ne myös teille tähän loppuun.
Koristeissaan kiiltää kuusi,
luo tupahan tuoksuaan.
Lumi äsken satanut uusi
kuin harsona kattaa maan.
Nyt vanhojen huolet hukkuu
kuin pilvehen peittävään.
Hymy huulilla lapset nukkuu
yhä kääröt käsissään.
Tänä yönä enkelin siipi
yli kattojen hiljaa lyö.
Syvä hartaus mieliin hiipi,
pyhä, kirkas jouluyö.
(san. Helena Eeva)
Siunattua ja rauhallista joulunaikaa!
Salli, YKYn paikallissihteeri