Kohtaaminen Tapiolan yllä

Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto järjesti vuoden 2019 kevään ja kesän aikana kuva- teksti- ja videokilpailun otsikolla "Tarinoita merkityksellisistä kohtaamisista". Julkaisemme nyt Olli Saukon kirjoittaman voittajatarinan.

Kohtaaminen Tapiolan yllä

Tarinan kertoja on Joona, 26-vuotias teologian kandidaatti.

”2641A. Tervetuloa, Joona!”

Kävelen mäkeä ylös, on kuulasta ja lunta maassa. Eletään hiljaisia joulun välipäiviä, ja minä katson mäen päälle, jossa kohoavat Tapiolan tunnetut ”taskumattitalot”. Yhdessä näistä Tornitason kerrostaloista asuu isoäitini serkku Eeva, joka on kirjoittanut minulle tekstiviestillä asuintalonsa ovikoodin. Äitini tuntee Eevan paremmin, ja hän järjesti tämän tapaamisen, kun sitä toivoin.

Isoäitini hautajaisia vietettiin kuukausi sitten. Hän eli isovanhemmistani pisimpään, nyt kaikki neljä ovat menneet. Isoäitini oli teologi, toimi lehtorina ja opettajana. Keskustelin hänen kanssaan monista asioista viime vuosina, maailman tilasta ja kirkon paikasta siinä. Havahduin myöhemmin siihen, että emme ikinä jutelleet siitä, mitä asioita hän opiskeli aikanaan teologisessa tiedekunnassa. Sen olisin halunnut kuulla. Eeva saattaisi ehkä tietää.

”Minun täytyy heti sanoa, että tiedän, millä asialla erityisesti tulit, ja minulla ei valitettavasti ole juuri siitä asiasta tietoa. Me olimme juuri silloin Ailan opiskeluvuosina vähemmän tekemisissä, enemmän sitten pian sen jälkeen”, Eeva kertoo, kun kaataa meille kahvia ja tarjoaa valmiiksi leikattua jäätelöä kulhosta. Mielessäni häivähtää pieni pettymys, mutta se menee ohitse ja tunnen oloni levolliseksi.

Nuorempina he olivat kuin sisarukset, näin olen kuullut. Eevan puoliso on jo kuollut, samoin kuin isoisäni, jo aikaa sitten. Nuorina aikuisina he ovat kaikki olleet niin sanotusti ”piireissä”, olleet ystäviä Seppo A. Teinosen ja muiden vaikuttajien kanssa. Maailma oli silloin aika erilainen. Naispappeuden hyväksyntääkin odotettiin 1980-luvulle asti. Tai ei ehkä voi sanoa, että kaikki odottivat. En tiedä, odottiko isoäitinikään silloin.

Molempien isovanhempieni isät olivat myös teologeja. Minä olen omasta sukupolvestani ainoa. Tuntuu siltä, että kaikki muut toivoisivat minun ryhtyvän papiksi, paitsi minä itse. Mutta teologi, teologi olen ihan mielelläni.

”Aila vietti silloin paljon aikaa Lähetystalolla, ja olin minäkin siellä aina joskus. Ja sieltähän se Mattikin silloin löytyi. Tekivät pitkiä kävelyretkiä Kaivopuistoon ja siitä rannan kautta takaisin. YKY:n illoissa muistan, että oltiin myös.”

”Nyt minulla tulikin mieleen yksi erityinen kerta. Olimme aika nuoria Ailan kanssa, kun meille tuli mahdollisuus lähteä Ruotsiin sellaiseen suureen kristittyjen opiskelijoiden kokoontumiseen. Se oli meille tietysti kovin jännittävää, kun ei me silloin kauheasti muuta tiedetty kuin oman seurakunnan tavat ja olot. Täytyy kyllä sanoa, että me vähän katsottiin kieroon sitä menoa. Viimeisenä iltana olisi saanut sinne eteen mennä ja sanottiin, että siellä voi ottaa vastaan Jeesuksen aivan jotenkin erityisellä tavalla. Mutta me sitten päätettiin vain hiljaa istua siellä takarivissä. Ei me oikein Ailan kanssa siitä puhuttukaan, mutta ei se oikein tainnut meistä kummastakaan tuntua sillä lailla oikealta. Se tyyli oli niin erilainen.”

Silti Aila omistautui läpi elämänsä seurakunnalle ja lähetystyön tukemiselle niin työssään kuin myöhemmin vapaaehtoisena. En tiedä, olisiko hän kertonut minulle tuota tarinaa ihan samalla tavoin.

Eeva ei ole ammatiltaan teologi, mutta hän päätti lähteä 1950-luvun loppupuolella Antwerpenin merimieskirkolle vapaaehtoistyöhön, ja viettikin siellä aikaa puolitoista vuotta. Nykyään merimieskirkkojen Instagram-tileillä vilisee tuttuja ja kavereiden kavereita, jotka ovat päättäneet tehdä samoin. Mietin, että niin vain ne kristillisten piirien opiskelijat ovat ihan samanlaisten asioiden äärellä olleet jo tuolloin, pohtineet omaa paikkaansa, päivitelleet kirkon muuttumista ja rakastuneet opiskelijailloissa.

Olohuoneen jykevissä kirjahyllyissä on hengellistä kirjallisuutta. Hillitysti kuvioidut sohva ja kaksi nojatuolia ovat vanhahtavalla tavalla tyylikkäitä ja epäkäytännöllisiä. Lipaston päälle on rakennettu seimiasetelma. Pienet nuket ja eläinhahmot nojaavat toisiinsa, jotta pysyvät pystyssä. Ikkunasta avautuu maisema Tapiolan yli. Kun Eeva hakee keittiöstä lisää kahvia, lähetän äidille ikkunasta otetun valokuvan Whatsappissa. Hän vastaa: ”Hieno kuva :) Onko teillä mennyt hyvin?”

”Sieltähän tulee iltahartaus aivan kohta. Kyllä se varmaan tässä seurassa sopii kuunnella”, Eeva sanoo.

Yle Radio Ykköseltä kuulemme, kun ehtookelloina soivat Ikaalisten kirkon kellot. Iltahartauden pitää miellyttävä-ääninen pastori Eurasta – jonka nimi menee ohitse, kun Eeva kysyy, ottaisinko vielä jotain – ja hartauden lopuksi lauletaan virrestä 341 ”Kiitos sulle, Jumalani” säkeistöt 1, 2 ja 4. Siis säkeistöt 1, 2 ja 4.

Istumme hiljaa ja kuuntelemme, kun hartaudenpitäjä puhuu jouluperinteistä ja Jumalan huolenpidosta koko elämän matkalla, lapsuuden jouluista aikuisiän ja vanhuuden jouluihin.

Hartauden jälkeen alkavat lauantain toivotut levyt, joita on soitettu radiossa 1930-luvulta asti.

”Usein minä näitäkin kuuntelen, ainakin nämä klassiset”, Eeva kertoo.

Sitten istumme ja kuuntelemme.

Olli Saukko

Reilua kauppaa ihmisten ja ilmaston puolesta

Reilua kauppaa Latinalaisessa Amerikassa – ilmaston ja ihmisten puolesta

Maistuiko aamulla kuppia kahvia tai teetä? Herkuttelitko illalla kavereiden kanssa suklaalla?

Luultavasti vastasit myöntävästi jompaankumpaan kysymyksistä. Mutta osaatko vielä sanoa, mistä päin maailmaa tuotteet tulivat ja millaisia vaikutuksia niiden valmistuksella on ollut ilmastoon ja ympäristöön?

Moni meistä menee tässä vaiheessa mietteliääksi – ja siksi Reilu kauppa rakentaa ilmastoystävällistä ruoantuotantoa.

Aamukahvisi taustalle saattaa kätkeytyä traaginen ilmastotarina

Kahvi, tee, suklaassa käytetty kaakao ja monet muut tuotteet saapuvat suomalaisten kauppojen hyllyille usein Latinalaisesta Amerikasta. Siellä miljoonat pienviljelijät ja maataloustyöntekijät työskentelevät viljelyksillä tai plantaaseilla valtioissa, kuten Guatemala, Ecuador ja Bolivia.

Maataloustuotannolla on pahimmillaan vakavia vaikutuksia ilmaston hyvinvoinnille. Metsiä raivataan uusien peltojen ja laidunmaan tieltä, keinolannoitteiden tuotannosta tulee paljon päästöjä ja kestämättömät viljelymenetelmät heikentävät globaalina hiilinieluna toimivan maaperän koostumista. Seurauksena ilmastonmuutos kiihtyy entisestään.

Muuttuva ilmasto iskee Latinalaisen Amerikan pienviljelijöihin ja maataloustyöntekijöihin rajusti. Heidän ansionsa ovat heikentyneet ilmastonmuutoksen tuomien poikkeuksellisten sääolojen, tuholaisten ja kasvitautien vuoksi. Erityisen ahtaalla ovat kahvinviljelijät Hondurasissa, Nicaraguassa, Venezuelassa ja muissa alavissa maissa. He eivät voi siirtää peltojaan ylemmäs suojaan kohoavilta lämpötiloilta.

Yolanda Elizabeth Gutiérrez Alvarado poimimassa kahvia Reilun kaupan kahviviljelyksellä Costa Ricassa. Kuva: James Rodriguez

Ratkaisun keskiössä on tuottajien voimaantuminen

Latinalaisen Amerikan maataloustuottajien tietotaitojen, toimeentulon ja aseman vahvistaminen on avainasemassa ilmastoystävällisen tuotannon saavuttamisessa. Olennaista on paitsi vähentää ilmastopäästöjä, myös tukea viljelijöiden selviytymistä ilmaston muuttuessa. Ja tämä on Reilun kaupan työn ydintä.

Pienviljelijöiden ja maataloustyöntekijöiden on noudatettava Reilun kaupan ympäristökriteerejä. Niihin sisältyy useita ilmastopäästöjä, energian ja veden kulutusta sekä kemikaalien ja keinotekoisten lannoitteiden käyttöä rajoittavia ja vähentäviä kohtia.

Ilmastoystävällisten toimintatapojen löytäminen tapahtuu koulutusten ja työpajojen avulla. Reilun kaupan paikalliset työntekijät järjestävät täkäläisille pienviljelijöille ja maataloustyöntekijöille koulutuksia muun muassa puiden istuttamisesta, maaperän suojelemisesta, kompostoinnista sekä uusiutuvan energian käytöstä. Esimerkiksi kahviviljelyksillä ja banaaniplantaaseilla Perussa ja Costa Ricassa on onnistuneesti lisätty luonnonmukaisten lannoitteiden käyttöä kemikaalien käytön sijasta .

Uudet ilmastoystävälliset tuotantotavat leviävät helposti Reilun kaupan tuottajien keskuudessa. Kaikkien Reilun kaupan pienviljelijöiden ja maataloustyöntekijöiden on järjestäydyttävä demokraattisesti, mikä edesauttaa tuottajien keskinäistä yhteistyötä.

Maataloustuottajat saavat taloudellista turvaa ja ilmastotoimilleen rahoitusta Reilun kaupan takuuhinnasta ja lisästä. Useimmat tuottajayhteisöt käyttävätkin tuotteiden myyntihinnan päälle maksettavia lisiä ympäristötoimiin, jotka vaihtelevat koulutuksesta metsitysohjelmiin, kompostointiprojekteihin ja vesivarojen hallinnan kehittämiseen. Pohjois-Perussa pienviljelijät ovat esimerkiksi hankkineet lisien avulla koulutuksia kestävästä maankäytöstä. Maaperän heikkeneminen on ollut alueella jo pitkään ongelma.

Reilun kaupan banaaniplantaasi Ecuadorissa. Kuva: Anne Samba

Kehitysyhteistyö tukee ilmastotyötä

Reilu kauppa tekee Latinalaisessa Amerikassa myös kehitysyhteistyötä puuttuakseen ilmastonmuutoksen monisyisiin haasteisiin.

Suomen Reilu kauppa järjestää pienviljelijöille vaikuttamiskoulutusta, jotta he saisivat äänensä kuuluviin kansallisissa ja kansainvälisissä ilmastopäätöksissä. Viljelijöitä tuetaan ilmastopäätöksiin vaikuttamisessa erityisesti Boliviassa, Ecuadorissa, El Salvadorissa, Guatemalassa ja Nicaraguassa.

Hondurasissa Reilu kauppa ry on auttanut paikallisia kahvinviljelijöitä toipumaan vuosina 2012–2013 iskeneestä kahvitautiepidemiasta sekä kehittänyt pienviljelijöiden valmiuksia sopeutua ilmastonmuutokseen ja vähentää ilmastopäästöjä. Tuottavuus ja kahvin laatu ovat elpyneet merkittävästi.

Oletko mukana ilmastotalkoissa?

Reilu kauppa on siis ilmastotalkoissa mukana tosissaan, mutta ei voi tehdä töitä yksin. Reilun kaupan jäsenjärjestönä Suomen Kristillinen Ylioppilasliike on mukana globaalissa liikkeessä oikeudenmukaisen ja ilmastoystävällisen maailmankaupan puolesta.

Jo pienilläkin teoilla on suuria vaikutuksia.

Valitse siis tuote, jossa on Reilun kaupan tuttu sinivihreä merkki – päätökselläsi on silloin merkitystä jopa Latinalaisessa Amerikassa asti.

Salla Uusitalo

Reilu kauppa ry
Korkeakouluharjoittelija
Vastuullisuusviestintä

(Salla Uusitalo työskentelee Reilu kauppa ry:llä korkeakouluharjoittelijana. Hän viimeistelee pro gradu -tutkielmaansa yritysaktivismista Tampereen yliopistolle ja opiskelee yritysvastuun sivuainekokonaisuutta Hankenin kauppakorkeakoulussa.)

Seuraa kirjoittajaa twitterissä: @sallauusitalo

Naisten käsissä tulevaisuus

Olemme julkaiseet SKY:n blogissa piispanvaaliehdokkaiden kirjoituksia. Tällä kertaa vuorossa on Porvoon piispanvaaliehdokas, toimittaja ja pappi Lisa Enckell.

NAISTEN KÄSISSÄ TULEVAISUUS

Jos viime viikkojen mediassa julkistettuihin tutkimustuloksiin on uskominen, niin naiset ovat avainroolissa tulevaisuuden suhteen. Naiset, etenkin nuoret naiset vaikuttavat myös ev.lut kirkon tulevaisuuteen.

Juuri ennen kansainvälistä naistenpäivää julkaistiin Ylen Taloustutkimuksella teettämä kyselytutkimus. Suomalaisten pelot ja haaveet - kyselyssä 15–29-vuotiaita naisia eniten huolestuttivat terveys, työ ja toimeentulo sekä ilmastonmuutos. Siksi yli puolet alle 30-vuotiaista naisista on sitä mieltä, että energian kulutusta on vähennettävä ilmastonmuutoksen nimissä. Kyselyn mukaan nuoret naiset kannattavat myös vähiten yksilön vapauksia.

Ilmastonmuutos ei ole vain tulevaisuuden kysymys, vaan tämän päivän kysymys. Yksilön vapauksien korostaminen on saanut meidän unohtamaan että me olemme aina olleet ja yhä olemme riippuvaisia toisistamme. Ajattelen että meillä naisilla on erityisen vahva tietoisuus siitä että me kuulumme yhteen. Kukaan meistä ei elämässä pärjää yksin. Me synnymme aina yhteisön jäseniksi, ja elämme suurimman osan elämäämme yhteisön jäsenenä.

Ehkä biologia,ehkä kasvatus ja ehkäpä tyttären ja äidin roolien myötä syntyvä sosiaalinen vastuuntunto muokkaavat tietoisuuttamme tästä ihmisten välisestä riippuvuudesta.

Mediassa on myös puhututtanut Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisema suomalaisten uskonnollisuutta kartoittanut kysely, johon viime syksynä vastasi 1 229 suomalaista 15–74-vuotiasta. Tulevaisuuden kannalta mielenkiintoisin ryhmä on 25–34-vuotiaiden ikäryhmä. Tässä joukossa oli kaikkein eniten vastaajia, jotka ilmoittivat jumalauskonsa muuttuneen suuntaan tai toiseen. Ikäryhmän naisista 29 prosenttia ja miehistä 22 prosenttia ilmoitti luopuneensa jumalauskosta.

Tuloksia on tulkittu niin että Suomessa nuorten keskuudessa tapahtuu nopeaa, selkeää maallistumista. Uskonnollisuus tai uskonnot eivät kuitenkaan ole katoamassa minnekään. Erityisesti naisten keskuudessa on nähtävissä lisääntynyttä kiinnostusta hengellisiin ja henkisiin asioihin, mutta ei enää perinteisessä kirkollisessa mielessä.

Lisääntynyt kiinnostus hengellisiin ja henkisiin asioihin ilmenee monin eri tavoin ja avaa myös kirkolle mahdollisuuksia vuoropuhelulle. Lisäksi arvokysymykset, kuten suhtautuminen tasa-arvon, seksuaalisuuden moninaisuuteen ja ilmastonmuutokseen ovat tärkeitä. Eikä tärkeitä vain nuorille vaan kaikille, jotka haluavat rakentaa tulevaisuutta ja myös tulevaisuuden kirkkoa.

Kirkon ytimessä on aina ollut ja yhä on Jumalan rakkaus ja sovitus. Tähän ytimeen kuuluu myös kysymykset tasa-arvosta, seksuaalisuuden moninaisuudesta ja ilmastonmuutoksesta. Ja ytimestä käsin löytyvät vapauttavat vastaukset kysymyksiin.

Jeesus Kristus oli ja on edelleen radikaali rakkaudessaan. Hänen radikaali rakkautensa velvoittaa kirkkoa toimimaan myös tänä päivänä ihmisen hyväksi ja olemaan avoin kohtaamiselle ja vuoropuhelulle.

Det frågade ingen

Olemme julkaiseet SKY:n blogissa piispanvaaliehdokkaiden kirjoituksia. Tällä kertaa vuorossa on Porvoon piispanvaaliehdokas, TT ja Kirkon ruotsinkielisen työn keskuksen johtaja Sixten Ekstrand.

DET FRÅGADE INGEN

Vi biskopskandidater förväntas svara på en hel del frågor. TV, radio och tidningar är intresserade av vår ståndpunkt i de mest skilda ämnen. Elektorerna försöker bilda sig en uppfattning om oss och är nyfikna på vår teologi och våra visioner för Borgå stift och kyrkan.

Men ju närmare valet vi kommer, desto mera fundersam har jag blivit över att en del frågor lyser med sin frånvaro. Jag förstår att ämbetsfrågan och samkönade äktenskap engagerar därför att det finns så tydliga motsättningar inom kyrkan. Och visst har vi skäl att berätta varför vi ställer upp och vad vi vill arbeta för. Församlingsmedlemmar och de elektorer som väljer har givetvis rätt att veta var vi står.

Men varför har så få vågat gå på djupet och fråga om tron och tvivlen, bönen och gudstjänsten? Nästan ingen har heller varit intresserad av att borra lite djupare i kyrkans roll i dagens samhälle. Hur skall vi förverkliga missionsbefallningen att gå ut och göra alla folk till lärjungar.

Och varför har vi så förfärligt svårt att föra ned diskussionen på det personliga planet? Vad betyder tron och bönen för dig? Vad är det som bär dig i din tro och hur ser din Gudsbild ut? Har livet rämnat någon gång och du stod där naken och utblottad? Vad betydde Gud och tron för dig då, när allt hade gått i kras? Och vad säger du till de tusentals människor i vårt samhälle som i dag kämpar och lever i dessa smärtpunkter?

Ja man kunde fylla på listan med frågor som; Hur skall kyrkan hjälpa människor att finna en tro i vår postsekulära tid? Det råder ju inte direkt brist på andlighet. Folk yogar och går i terapier av de mest skilda slag. Det är mindfullness och avslappningsövningar. Man lär sig andas rätt för att finna en inre harmoni. Vad säger och gör kyrkan i den här situationen? Vågar vi, likt Paulus i Aten, gå ut på torget och lyssna in den andlighet som finns och samtidigt frimodigt berätta om den okända Guden, som kom till vår jord en kall vinternatt i Betlehem. Eller sitter vi kvar i vår bubbla och funderar på varför ingen verkar vara intresserad av vår fina produkt?

Och ingen har heller ställt frågan om vårt ansvar för tredje världens barn, de som går hungriga till sängs och saknar det mesta av vår välfärd. Är de betjänta av våra diskussioner och facebookdebatter?

Luther karakteriserar människans huvudsynd med det latinska uttrycket ”incurvatus in se” (inkrökt i sig själv). Är det måhända här som skon klämmer i vår västerländska, ekonomiskt välmående kristenhet? Är vi så inkrökta i oss själva att vi inte ser varken de stora perspektiven eller livets djupdimensioner, än mindre våra medmänniskor som lider runt om i världen. Och hur skall vi förmås lyfta blicken och få lite mera perspektiv?

Är det nu dags att vidga perspektivet! Försöka se människan, se världen och se och ta den Gud som gav oss uppdraget att vara Kristi kropp på jorden på allvar. Vi behöver en vidgad blick, för kyrkans skull, för livets skull och framförallt för vår egen skull.

Tuulahduksia Tansaniasta - opiskelijat tutustumassa lähetystyöhön

               Puuntaimia valmiina istutettavaksi. Metsittämishankkeella pyritään vaikuttamaan ilmastonmuutokseen.

TUULAHDUKSIA TANSANIASTA - OPISKELIJAT TUTUSTUMASSA LÄHETYSTYÖHÖN

Osallistuin joulu-tammikuun vaihteessa Suomen Lähetysseuran kaksiviikkoiselle opiskelijoiden lähetyskoulutusmatkalle. Matkan tarkoituksena oli tutustua Lähetysseuran työhön paikan päällä sekä oppia tansanialaisesta kulttuurista ja elämästä. Kulunut kaksiviikkoinen oli täynnä käsittämätöntä kauneutta ja koskettavaa karuutta, ulkokultaista koreutta ja vaatimatonta anteliaisuutta. Uskon, että moni meistä matkalaisista joutui varsinaiseen tunteiden myllerrykseen, kun joutui kohtaamaan niin Tansanian yhteiskunnan kahtiajakoisuuden kuin koko maailman valtavan kahtiajakoisuuden - ja vielä päälle peilaamaan sitä kaikkea omaan kotimaahansa! Toisaalta matka paljasti myös kauniisti jälleen kerran sen, miten joku niin erilainen on kuitenkin niin äärettömän samanlainen.

Matkamme vei siis paikan päällä Serengetin turistimeiningeistä aina pieneen köyhään maalaisseurakuntaan asti. Tapaamiemme ihmisten sitkeä elämänasenne ja vieraanvaraisuus yllätti ja kosketti meitä aina uudestaan ja uudestaan. Siitä vähästä mitä monilla oli antaa, he antoivat iloiten. Kieltämättä suomalaisena teki mieli kiusaantua: “Älkää nyt minua varten!” Monelle paikalliselle oli kuitenkin varmasti tärkeää, että heillä oli jotain annettavaa. Toivottavasti saatoimme vierailullamme myös antaa heille yhtä paljon kuin he meille!

Koin matkalla myös monta hengellistä hetkeä. Oli uskomatonta seisoa tuhatpäisen seurakunnan keskellä jumalanpalveluksessa ja miettiä, että se yksi ja aivan sama Jeesus Kristus on kuollut meidän kaikkien puolesta. Ihan meidän jokaisen, vaikka me olemme kaukaa pohjoisesta ja muut seurakuntalaiset päiväntasaajan tuntumasta. On asioita, joita tietää, mutta todella ymmärtää vastaa näissä hetkissä. Uskomatonta oli myös seisoa pienessä karussa alttarittomassa sekä ristittömässä kirkossa ja käsittää, että tämän kirkon jumalanpalveluksessa palvelee seurakuntaa se sama Jumala, jonka voin kohdata jumalanpalveluksessa niin Helsingin tuomiokirkossa kuin hulppeassa Pietarinkirkossakin. Tätä samaa Jumalaa saimme yhdessä paikallisten kanssa rukoilla matkoillamme ja kiittää Häntä jokapäiväisestä leivästä sanan monissa merkityksissä.

Kaikista hengellisistä hetkistä ja oivalluksista huolimatta reipas ja tehokas suomalainen olisi kuitenkin ennen kaikkea halunnut pistää tuulemaan ja auttaa mahdollisimman monia ihmisiä. Lähettien kanssa saimme onneksi jakaa maailmantuskaamme ja heidän kauttaan avautui monia uusia näkökulmia lähetystyöntekijän arkeen. Matkalla tarkoituksemme ei missään nimessä ollut leikkiä “valkoista pelastajaa”, koska siitä ei lähetystyössä ole kysymys. Päinvastoin oli hienoa nähdä, että Lähetysseuran tuella paikalliset ihmiset hoitivat itse esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumiseen tähtääviä projekteja tai kouluttivat seurakunnan työntekijöitä. Konkreettisia auttamisen mahdollisuuksia kuitenkin myös tuli. Kun ostimme erään miehen tuotteita, hän pystyi lähettämään lapsensa seuraavana päivänä kouluun. Jälleen kuitenkin tärkeää oli, että myös hänellä oli mitä antaa, jotain mitä myydä. Hän oli toimija, ei passiivinen autettava.

Ehkä koko reissun suurin oivallus kuitenkin tapahtui, kun olimme istuttamassa puita erään maalaisseurakunnan vieraina. Olimme tietysti varautuneet tuntikausien peltotöihin, mutta nopeasti turhauduimme, kun saimme vain vähän istutella puita ja kantaa hiekkaa kasasta viiden metrin päähän - ja ensimmäisen sangollisen jälkeen paikalliset ehdottomasti halusivat hoitaa homman itse maaliin! Vasta päivän lopussa tämä symbolinen työskentely sai sittenkin merkityksen seurakunnan pastorin sanoista: “Kun katsomme näiden puiden kasvua, muistamme aina tämän päivän ja suomalaiset kristityt ystävämme”. Kuten eräs matkalainen hienosti tiivisti: “Meillä voi olla näkemys siitä, miten haluamme asioiden menevän ja toimivan. Mutta keitä me olemme lopulta määräämään ja rajoittamaan sitä, miten Jumala toimii.”

Blogin kirjoittaja on SKY:n uskontodialogityöntekijä Maini.

Kontinuitet ‒ trygghet

Olemme julkaiseet SKY:n blogissa piispanvaaliehdokkaiden kirjoituksia. Tällä kertaa vuorossa on Porvoon piispanvaaliehdokas, TT ja kirkkoherra Harry Sanfrid Backström.

KONTINUITET ‒ TRYGGHET

De kristna värderingarna i det finländska samhället är resultatet av en lång tradition som sträcker sig ända till tiden för den kristna kyrkans uppkomst. Vårt rättsväsende har sin grund i Bibelns föreskrifter. Det romerska rättsskicket låg delvis som grund för utvecklandet av rättsväsendet i det svenska riket och som formades i Landskapslagarna. Sockenprästen hade en viktig roll vid rättsskipningen och den grundläggande uppgiften var att med olika medel åstadkomma ett mera tryggt samhälle. Kyrkans, samhällets samt medborgarnas intressen gick på ett principiellt plan hand i hand och välståndet i landet ökade.

Detta fortgick under århundradena och nya lagar och föreskrifter tog sin form. Också det som gäller kristen fostran och som finns reglerat i den kyrkliga lagstiftningen har tagit sin utgångspunkt i Bibeln. Undervisningsväsendet utvecklades inom ramen för sockenförsamlingen och efter att kommunerna och städerna etablerades i landet lades ansvaret för den grundläggande undervisningen gradvis på stat och kommun.

Församlingarna har fortsättningsvis ett ansvar för en del av kristen fostran i samhället, bland annat via den undervisning som ges i skriftskolan. I detta arbete har församlingarna en viktig uppgift att tillsammans med utbildningsinstitutioner av olika slag sörja för att kännedom om grundvalarna i den kristna tron kan förmedlas till nya generationer. Kännedom om Jesus Kristus och hans frälsningsverk och som är riktat till oss alla bör kunna förmedlas och yttermera stärkas i olika åldersgrupper. Önskvärt är att de grundläggande teserna i den kristna tron kan repeteras i olika åldrar. På så sätt åstadkoms ett igenkännande och som i sig skapar trygghet och kontinuitet för medborgarna i Finland. Ett tryggt samhälle ger en del av förutsättningarna för att åstadkomma trygga individer.

Kontinuiteten och tryggheten i samhället som har sin grund i ett välfungerande rättsväsende kommer ur ett teoretiskt perspektiv alla befolkningsgrupper till del. Ibland kan det sätta besvärliga gränser som inte till alla delar fungerar på ett önskvärt sätt. Till denna del avser jag till exempel en invandrare som hotas av utvisning trots att personen har etablerat sig i landet, konverterat och har blivit medlem av den evangelisk-lutherska kyrkan. I dialogen kring detta och för att skapa bättre förståelse vid olika rättsinstanser har kyrkan en synnerligen viktig uppgift och biskoparna har en alldeles speciell roll i detta arbete.

Vi får vara stolta och glada över den kristna värdegrunden och som har sin grund i Bibelns ord. Men ingenting är en självklarhet och samhället förändras över tid. Om vi förnekar värdet av de kristna värderingarna och på något sätt inte vill erkänna vikten av dem förändras samhällets karaktär via de beslut som tas. I ett sådant läge är risken för att motsättningar ökar och eskalerar uppenbar. Förståelsen, respekten och omsorgen om medmänniskan blir allt mera satt på undantag och ekonomiska strävanden får en överdimensionerad roll i beslutsfattandet.

Om vi är trygga i oss själva och i vår kristna trosgrund kan vi också möta människor med en annan tro och kulturell bakgrund med större öppenhet och respekt. De föreskrifter, den vägledning och den visdom som finns inskrivet i Bibeln och som är till för att skydda, undervisa och vägleda oss har därför också i fortsättningen sin givna plats i hemmen, i skolor, i högskolor och universitet. I detta arbete fyller Finlands Kristliga Studentförbund en viktig uppgift och kan på studieorten ge möjlighet att bygga vidare på den kristna grunden som den studerande i bästa fall har hämtat med sig från sin hemort.

Seurakuntavaalit Suomen Turussa ja muualla Suomessa

Julkaisemme blogissamme Heikki Palmun seurakuntavaaleja ja politiikkaa pohtivan blogitekstin hieman lyhennettynä.

SEURAKUNTAVAALIT SUOMEN TURUSSA JA MUUALLA SUOMESSA

En kirjoita vain evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaaleista marraskuussa 2018, siis ensi kuussa. Samalla koetan sanoa jotakin kirkkomme suhtautumisesta keskusteluun, julkisuuteen ja yhteisten asioitten hoitoon eli politiikkaan. Tämä vuosi satavuotismuistoineen on taas kerran osoittanut, että kirkkomme suhde politiikkaan on enemmän kuin vaikea, se on traumaattinen.

En kirjoita ”puolueettomana” vaan puolueellisena, SDP:n jäsenenä ja Suomen kristillisten sosialidemokraattien puheenjohtajana.

Vanhemmat toverit kuten Turun kirjastonjohtaja Kirsti Saksa ovat minulle kertoneet, kuinka heille on tullessaan esitetty kysymys: ”Miksi te tuotte politiikkaa seurakuntien hallintoon?” Kysymys on sekä naiivi että typerä. Kymmenien vuosien ajan, lähes koko Suomen itsenäisyyden ajan määräysvaltaa seurakunnissa ovat käyttäneety porvarit. Joko suoraan, oikeilla nimillä tai sitten ”puolueettomuuden” savuverhon takaa.

Nyt jo useamman vaalikauden ajan ovat suomalaisen demokratian perustavat rakenteet, poliittiset puolueet olleet hyväksyttyjä ja toivottuja seurakuntahallinnon tekijöitä. Toki muutkin ryhmittymät ovat hyväksyttyinä mukana seurakuntien hallinnossa. Turkulainen erikoisuus on partiolaisten erittäin vahva edustus. Omassa seurakunnassani, Turun tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvostossa on Kokoomuksen ja partion ehdoton enemmistö. He eivät ole koskaan eri mieltä, olipa kysymys partiolaisten lähettämisestä Jamboree-leirille Japaniin tai taas uuden purjeveneen hankkimisesta partiolaisille. Olen itsekin partiolainen, Kalannin Metsä-Veikkojen Karhu-vartion johtaja ja lippukunnan jaostonjohtaja. Silti näen ongelmana sen, että yhteiskunnan demokraattisen systeemin edustajista meitä on läsnä vain ehdoton vähemmistö, Keskustan Lauri Palmunen, Vasemmistoliiton Tom Linkinen ja minä, SDP-läinen. Onko oikein, että moniin puolueisiin kuuluvista seurakuntalaisista on määräävässä asemassa vain yksi ryhmä? Onko kansankirkko Kokoomuksen kirkko? Eikö meidän muitten puolueitten olisi aika lähteä vaaliuuurnille? Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu noin 70% kansasta.

Tavallaan taakse jäänyttä on jo kauhistelu ”kirkon politisoitumisesta”. Piiloporvarillinen kirkko on muuttunut avoimesti organisaatioksi, jossa myös puolueilla on vaikutusvaltaa. Kirkon puolueet ovat, tässä järjestyksessä: Keskusta. Kokoomus ja SDP. Vahvin kirkkopuolue on Keskusta. Sen voimalla seurakuntien taloudenhoito hajasijoitettiin, niin että keskukseksi tuli Oulu. Operaatio ei ollut varsinainen menestystarina. Tavoitteena olivat säästöt, mutta ensimmäinen vuosi oli yli kymmenen miljoonaa miinuksella.

Mitä sitten voidaan sanoa puolueista paikallistasolla? Käytän esimerkkinä Suomen Turkua, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymää. Toimittuani 11 vuotta päätoimisena työnohjaajana ja työyhteisökonsulttina tunnen Turun seurakunnat sisältäpäin. Turku ja Kaarina on ollut Suomen vahvimpia seurakuntayhtymiä, varakas, hyvinkin varakas seurakuntatalous. Sillä oli kymmenien miljoonien eurojen sijoitusvarallisuus, jonka huomattavat tuotot käytettiin seurakuntien toimintaan. Samalla seurakuntayhtymä oli sortunut kiinteistörakentamiseen periaatteella ”sulle-mulle”. Jokainen seurakunta sai läpi omat investointinsa. Toiset tukivat, tietoisina siitä, että oma vuoro tulisi kohta. Seurakuntayhtymä rakensi itsensä köyhäksi. Viimeiseksi rakennetiin Henrikin kirkkoon tuplatilat, vaikka seurakunnan jäsenmäärä oli jyrkässä laskussa. Painopiste oli grynderien edussa, ei seurakunnallisessa toiminnassa.

Tämä tie on kuljettu loppuun. Viimeinen niitti oli Kupittaan seurakuntakodin myynti grynderille, vastoi Tuomiokirkkoseurakunnan omaa päätöstä. Tämän rakennusliikkeitten rikastuttamisen on nyt loputtava. Lihavien vuosien jälkeen ovat edessä laihat, nyt on ajettava seurakuntien omaa toiminnallista etua. Leikkaukset diakoniatyössä on lopetettava. On satsattava lapsiin ja nuorisoon ja samalla oltava innovatiivisia: Kuinka saamme nuoret ja perheet mukaan?

Vauraan kirkon Baaberin vankeus on nyt jätettävä taakse. Kirkko on tosi iso työnantaja, meillä on Suomessa 20.000 työntekijää. Se on liian paljon, meidän on tultava toimeen vähemmällä. Vähemmillä kiinteistöillä ja vähemmillä työntekijöillä.

Alkukirkossa sanottiin, että kirkon rikkaus ovat köyhät. Tätä kannattaa miettiä, mutta varmaa on, että Suomen evankelisluterilaisen kirkon rikkaus ovat seurakuntalaiset. Meillä on heissä valtava voimavara. Vielä emme ole osanneet sitä käyttää, mutta kulkekaamme eteenpäin. Olemme tien kansaa. Seurakuntia hyödyttää aivan olennaisesti se, että ennen neuvoston ja valtuuston kokouksia käydään ryhmäkokouksia. Että ryhmät tulevat kokouksiin valmistautuneina ja asioihin perehtyneinä.

Seurakuntien hallinto on rakennettu kuntahallinnon mallin mukaan, mutta niissä on yksi olennainen ero. Kunnissa eri ryhmät valmistautuvat päätöksentekoon huolellisesti. Ne neuvottelevat isoista ratkaisuista ensin ryhmien sisällä ja sitten ryhmien välillä. Seurakuntahallinnossa tämä lähes puuttuu, valmistelu on suurimmalta osalta virkamiesvalmistelua. Tämä on Turussakin aiheuttanut tosi huonoja ratkaisuja, esimerkkinä jo mainitut Henrikin kirkon hulppea laajennus ja Kupittaan seurakuntakodin myynti grynderille. JOS seurakunnissa ei toimisi oikeiston hegemonia, eikä selkeitten ryhmien puute, vaan useamman puolueen vahvat ryhmät, siirtyisi päätöksenteko nykyisestä sattumanvaraisuudesta rationaaliselle pohjalle. Jos joku haluaa kutsua sitä politisoitumiseksi, olisi se samalla yhteisten asioitten hoidon siirtymista avoimempaan, keskustelevampaan ja järkevämpään suuntaan.

Heikki Palmu
kirjailija, pastori, työnohjaaja
Turku

Teksti on julkaistu alun perin kotimaa24-sivustolla:  https://www.kotimaa24.fi/blogit/seurakuntavaalit-suomen-turussa-ja-muualla-suomessa/

Ilkeillen kohti tuhoa

Olemme julkaiseet SKY:n blogissa piispanvaaliehdokkaiden kirjoituksia. Tällä kertaa vuorossa on Savonlinnan seurakunnan kirkkoherra Sammeli Juntunen.

ILKEILLEN KOHTI TUHOA

Maamme julkinen keskusteluilmapiiri on muuttunut masentavan huonoksi. Eilen (2.9.2018) TV -uutisissa kerrottiin, että kansanedustajat ovat aivan kypsiä siihen, millaiseksi eduskunnan ja koko yhteiskunnan poliittinen keskustelu on muuttunut. Tahallinen väärinymmärtäminen ja pikkuseikkoihin takertuminen uhkaavat koko päätöksentekojärjestelmää. Voi kysyä, miksi kukaan viitsii enää ryhtyä poliitikoksi.

Itse havahduin tähän Facebookissa. Siellä on lähiaikoina päivitelty vaikkapa sitä, kun pääministeri Sipilä mainitsi sanat ”hallitsematon maahanmuutto”. Ne tuntuivat olevan aivan mahdottoman väärämielisiä sanoja, sellaisia joita vain äärinationalistit käyttävät.

En tässä ota kantaa siihen, miten maahanmuuttoon pitäisi suhtautua. Otan kantaa siihen, että esimerkiksi käsite ”hallitsematon maahanmuutto” ei välttämättä ole todellisuutta vääristelevä. Voi aivan perustellusti olla sitä mieltä, että Euroopassa on hallitsematonta maahanmuuttoa, joka vaikuttaa yhteiskuntiin epäsuotuisasti. Se on voitava sanoa ääneen, sillä se saattaa olla totta. Jos se ei ole totta, tuota sanaparia tulisi vastustaa osoittamalla, että maahanmuutto on melko hyvin hallinnassa; ei leimaamalla sitä käyttävää ihmistä äärinationalistiksi tai muuten vastenmieliseksi.

Sama pätee lauseesta ”hädässä olevaa pitää auttaa”. Senkään käyttäjää ei pidä leimata yhtään miksikään. Jos tuntuu siltä, että tuo lause ei tässä tilanteessa ole pätevä, se on perusteltava. Totuutta etsien. Tarvitsemme enemmän toisen kuuntelemista, pyrkimystä ymmärtää ja keskustelua kuin piikittelyä.

Kun järjellinen keskustelu tukahtuu, populismi nousee. Näin kävi eräiden analyysien mukaan USA:ssa. Kansa oli kyllästynyt julkisen sanan vuosia jatkuneeseen, yksipuoliseen moraaliseen ylimielisyyteen. Taitava populisti osasi kanavoida tuon ärsyyntymisen omia päämääriään palvelemaan. Nyt USA on pelkkää aggressiivista huutelua.

Kuva: Katri Jussila

Suomalaisen keskusteluilmapiirin huononeminen on ollut tiedossa. Mietinkin, että viitsinkö tällaisesta itsestään selvyydestä kirjoittaa. Ajattelen kuitenkin, että sekin on pappisvirkaan kuuluva tehtävä. Pappien tulee saarnata ilosanoman lisäksi myös Jumalan tuomiota ja hänen lakiaan. Sen mukaan pahaa ei saa tehdä, vaan on tehtävä hyvää. Ei saa panetella, vaan lähimmäistä on rakastettava, myös puheessa. Jos ihminen rikkoo näitä Jumalan hyviä käskyjä vastaan, hän turmelee itsensä.

Kun Jumalan käskyjen rikkomisesta tulee yleinen tapa, meille yhteiskunnan jäsenille käy kuin sammakoille hitaasti kuumenevassa vedessä. Kun olemme huomaamattamme kiehuneet tovin, Jumala nostaa meidät pirun kattilasta tuomiolle.

Herätkäämme sitä ennen näkemään hänen hyvyytensä valossa, että enemmän kuin lähimmäisen tai edes vihollisen nälvimistä on rakastettava totuutta ja hyvyyttä ja kauneutta. Sekä lähimmäistä ja vihollistakin.

Lupa olla

SKY:n vanha pääsihteeri Minna Mannert bloggaa syksyn seurakuntavaaleihin ehdolle lähtemisestä. Oletko sinä asettunut ehdolle? Vielä ehtii etsiä itselleen sopivan listan tai perustaa oman valitsijayhdistyksen. Lähde rohkeasti mukaan! Muista myös äänestää vaaleissa, jotka ovat 18.11.2018 (ennakkoäänestys 6.-10.11.). Täältä löydät lisätietoja: https://www.seurakuntavaalit.fi/

LUPA OLLA

Istuskelen työpäivän jälkeen kahvilla lähes tyhjällä idyllisen helsinkiläiskahvilan sisäpihalla.

Yhtäkkiä tilaan pelmahtaa joukko fuksiaisiaan viettäviä opiskelijoita, jotka pohtivat voisivatko luovasti ottaa käyttöön tyhjänä olevia kahvion pöytäryhmiä. Hetkessä iloinen sanailu täyttää tilan ja yksi ryhmästä käy kohteliaasti tiedustelemassa tarjoilijalta, saisiko tilaa käyttää hetken verran pieneen rastitehtävään.

“Hei, täs voi olla!”, hihkaisee opiskelija pian iloisesti kovaan ääneen ja nuoriso ottaa tilan haltuun. Pihan valtaa hetkeksi reipas “tuolileikki”: piirileikki, jossa musiikki soi yhdeltä puuttuu tuoli. Kisa käydään hyvässä hengessä ja viimeiset selfiet otettuaan nuoriso poistuu kohteliaasti pahoitellen aiheuttamaansa häiriötä.

Haalarikansaa katsoessa huomaa, että omista opiskeluvaiheista on jo aikaa.

Enää tulee harvemmin parveiltua ryhmässä julkisella paikalla tekemässä jotain hölmöä ja hauskaa ihan muuten vain. Ryhmäyttävät piirileikit ovat vaihtuneet työelämän pudotuspeleiksi ja baarisuunnistukset joskus puuduttavaksi arjen rastiradaksi: tehtävästä toiseen, työstä perhe-elämän vastuisiin ja monenmoisiin aikuisuuden murheisiin. Nuoruuden ystäviä ja pitkiä kävelyretkiä keskustelutuokioineen on monesti ikävä. Joskus kaipaisi sitä opiskeluaikojen “tuutoria”, joka kysyy, miten olet viihtynyt ryhmässä ja kuinka tekemisesi on sujunut.

Opiskelijan vilpitön hihkaisu “hei, täs voi olla!” jää soimaan mieleen. Monesti sisimmässä on kaipuu tiloihin, joissa saisikin luvan ihan vain olla. Istua mukavasti, jättää sikseen arkiset vastuut ja unohtaa ostamisen, tekemisen, kantaa ottamisen ja kilpailun oravanpyörät. Voisiko kirkon tila olla tällainen paikka jossa “voi olla”? Entä olisiko niihin sallittua joskus tulla ennakkoluulottomasti vaikka vähän hassuttelevan ja hölmöilevän hauskanpidon tai ryhmässä parveilun asialla? Ehkä ne voisivat tarjota sanattoman hiljentymispaikan tai sen syvällisemmän keskustelupisteen, joka auttaa palaamaan itsensä ääreen.

Miten kirkko ja sen työntekijät voisivat olla ruuhkavuosien arjessa mukana, mahdollistamassa elämää rikastuttavia kohtaamisia meille monessa mukana oleville vastuunkantajille? Tähän kysymykseen vastaamiseksi kirkko tarvitsee työikäisiään luottamushenkilöiksi. Seurakuntavaalit ovat nurkan takana ja vielä ehtii lähteä ehdokkaaksi. Kannattaa tulla mukaan!

Minna Mannert

Blogiteksti on julkaistu alun perin Viinipuu-listan nettisivuilla: https://viinipuu.org/2018/09/01/lupa-olla/