Kontinuitet ‒ trygghet

Olemme julkaiseet SKY:n blogissa piispanvaaliehdokkaiden kirjoituksia. Tällä kertaa vuorossa on Porvoon piispanvaaliehdokas, TT ja kirkkoherra Harry Sanfrid Backström.

KONTINUITET ‒ TRYGGHET

De kristna värderingarna i det finländska samhället är resultatet av en lång tradition som sträcker sig ända till tiden för den kristna kyrkans uppkomst. Vårt rättsväsende har sin grund i Bibelns föreskrifter. Det romerska rättsskicket låg delvis som grund för utvecklandet av rättsväsendet i det svenska riket och som formades i Landskapslagarna. Sockenprästen hade en viktig roll vid rättsskipningen och den grundläggande uppgiften var att med olika medel åstadkomma ett mera tryggt samhälle. Kyrkans, samhällets samt medborgarnas intressen gick på ett principiellt plan hand i hand och välståndet i landet ökade.

Detta fortgick under århundradena och nya lagar och föreskrifter tog sin form. Också det som gäller kristen fostran och som finns reglerat i den kyrkliga lagstiftningen har tagit sin utgångspunkt i Bibeln. Undervisningsväsendet utvecklades inom ramen för sockenförsamlingen och efter att kommunerna och städerna etablerades i landet lades ansvaret för den grundläggande undervisningen gradvis på stat och kommun.

Församlingarna har fortsättningsvis ett ansvar för en del av kristen fostran i samhället, bland annat via den undervisning som ges i skriftskolan. I detta arbete har församlingarna en viktig uppgift att tillsammans med utbildningsinstitutioner av olika slag sörja för att kännedom om grundvalarna i den kristna tron kan förmedlas till nya generationer. Kännedom om Jesus Kristus och hans frälsningsverk och som är riktat till oss alla bör kunna förmedlas och yttermera stärkas i olika åldersgrupper. Önskvärt är att de grundläggande teserna i den kristna tron kan repeteras i olika åldrar. På så sätt åstadkoms ett igenkännande och som i sig skapar trygghet och kontinuitet för medborgarna i Finland. Ett tryggt samhälle ger en del av förutsättningarna för att åstadkomma trygga individer.

Kontinuiteten och tryggheten i samhället som har sin grund i ett välfungerande rättsväsende kommer ur ett teoretiskt perspektiv alla befolkningsgrupper till del. Ibland kan det sätta besvärliga gränser som inte till alla delar fungerar på ett önskvärt sätt. Till denna del avser jag till exempel en invandrare som hotas av utvisning trots att personen har etablerat sig i landet, konverterat och har blivit medlem av den evangelisk-lutherska kyrkan. I dialogen kring detta och för att skapa bättre förståelse vid olika rättsinstanser har kyrkan en synnerligen viktig uppgift och biskoparna har en alldeles speciell roll i detta arbete.

Vi får vara stolta och glada över den kristna värdegrunden och som har sin grund i Bibelns ord. Men ingenting är en självklarhet och samhället förändras över tid. Om vi förnekar värdet av de kristna värderingarna och på något sätt inte vill erkänna vikten av dem förändras samhällets karaktär via de beslut som tas. I ett sådant läge är risken för att motsättningar ökar och eskalerar uppenbar. Förståelsen, respekten och omsorgen om medmänniskan blir allt mera satt på undantag och ekonomiska strävanden får en överdimensionerad roll i beslutsfattandet.

Om vi är trygga i oss själva och i vår kristna trosgrund kan vi också möta människor med en annan tro och kulturell bakgrund med större öppenhet och respekt. De föreskrifter, den vägledning och den visdom som finns inskrivet i Bibeln och som är till för att skydda, undervisa och vägleda oss har därför också i fortsättningen sin givna plats i hemmen, i skolor, i högskolor och universitet. I detta arbete fyller Finlands Kristliga Studentförbund en viktig uppgift och kan på studieorten ge möjlighet att bygga vidare på den kristna grunden som den studerande i bästa fall har hämtat med sig från sin hemort.

Seurakuntavaalit Suomen Turussa ja muualla Suomessa

Julkaisemme blogissamme Heikki Palmun seurakuntavaaleja ja politiikkaa pohtivan blogitekstin hieman lyhennettynä.

SEURAKUNTAVAALIT SUOMEN TURUSSA JA MUUALLA SUOMESSA

En kirjoita vain evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaaleista marraskuussa 2018, siis ensi kuussa. Samalla koetan sanoa jotakin kirkkomme suhtautumisesta keskusteluun, julkisuuteen ja yhteisten asioitten hoitoon eli politiikkaan. Tämä vuosi satavuotismuistoineen on taas kerran osoittanut, että kirkkomme suhde politiikkaan on enemmän kuin vaikea, se on traumaattinen.

En kirjoita ”puolueettomana” vaan puolueellisena, SDP:n jäsenenä ja Suomen kristillisten sosialidemokraattien puheenjohtajana.

Vanhemmat toverit kuten Turun kirjastonjohtaja Kirsti Saksa ovat minulle kertoneet, kuinka heille on tullessaan esitetty kysymys: ”Miksi te tuotte politiikkaa seurakuntien hallintoon?” Kysymys on sekä naiivi että typerä. Kymmenien vuosien ajan, lähes koko Suomen itsenäisyyden ajan määräysvaltaa seurakunnissa ovat käyttäneety porvarit. Joko suoraan, oikeilla nimillä tai sitten ”puolueettomuuden” savuverhon takaa.

Nyt jo useamman vaalikauden ajan ovat suomalaisen demokratian perustavat rakenteet, poliittiset puolueet olleet hyväksyttyjä ja toivottuja seurakuntahallinnon tekijöitä. Toki muutkin ryhmittymät ovat hyväksyttyinä mukana seurakuntien hallinnossa. Turkulainen erikoisuus on partiolaisten erittäin vahva edustus. Omassa seurakunnassani, Turun tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvostossa on Kokoomuksen ja partion ehdoton enemmistö. He eivät ole koskaan eri mieltä, olipa kysymys partiolaisten lähettämisestä Jamboree-leirille Japaniin tai taas uuden purjeveneen hankkimisesta partiolaisille. Olen itsekin partiolainen, Kalannin Metsä-Veikkojen Karhu-vartion johtaja ja lippukunnan jaostonjohtaja. Silti näen ongelmana sen, että yhteiskunnan demokraattisen systeemin edustajista meitä on läsnä vain ehdoton vähemmistö, Keskustan Lauri Palmunen, Vasemmistoliiton Tom Linkinen ja minä, SDP-läinen. Onko oikein, että moniin puolueisiin kuuluvista seurakuntalaisista on määräävässä asemassa vain yksi ryhmä? Onko kansankirkko Kokoomuksen kirkko? Eikö meidän muitten puolueitten olisi aika lähteä vaaliuuurnille? Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu noin 70% kansasta.

Tavallaan taakse jäänyttä on jo kauhistelu ”kirkon politisoitumisesta”. Piiloporvarillinen kirkko on muuttunut avoimesti organisaatioksi, jossa myös puolueilla on vaikutusvaltaa. Kirkon puolueet ovat, tässä järjestyksessä: Keskusta. Kokoomus ja SDP. Vahvin kirkkopuolue on Keskusta. Sen voimalla seurakuntien taloudenhoito hajasijoitettiin, niin että keskukseksi tuli Oulu. Operaatio ei ollut varsinainen menestystarina. Tavoitteena olivat säästöt, mutta ensimmäinen vuosi oli yli kymmenen miljoonaa miinuksella.

Mitä sitten voidaan sanoa puolueista paikallistasolla? Käytän esimerkkinä Suomen Turkua, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymää. Toimittuani 11 vuotta päätoimisena työnohjaajana ja työyhteisökonsulttina tunnen Turun seurakunnat sisältäpäin. Turku ja Kaarina on ollut Suomen vahvimpia seurakuntayhtymiä, varakas, hyvinkin varakas seurakuntatalous. Sillä oli kymmenien miljoonien eurojen sijoitusvarallisuus, jonka huomattavat tuotot käytettiin seurakuntien toimintaan. Samalla seurakuntayhtymä oli sortunut kiinteistörakentamiseen periaatteella ”sulle-mulle”. Jokainen seurakunta sai läpi omat investointinsa. Toiset tukivat, tietoisina siitä, että oma vuoro tulisi kohta. Seurakuntayhtymä rakensi itsensä köyhäksi. Viimeiseksi rakennetiin Henrikin kirkkoon tuplatilat, vaikka seurakunnan jäsenmäärä oli jyrkässä laskussa. Painopiste oli grynderien edussa, ei seurakunnallisessa toiminnassa.

Tämä tie on kuljettu loppuun. Viimeinen niitti oli Kupittaan seurakuntakodin myynti grynderille, vastoi Tuomiokirkkoseurakunnan omaa päätöstä. Tämän rakennusliikkeitten rikastuttamisen on nyt loputtava. Lihavien vuosien jälkeen ovat edessä laihat, nyt on ajettava seurakuntien omaa toiminnallista etua. Leikkaukset diakoniatyössä on lopetettava. On satsattava lapsiin ja nuorisoon ja samalla oltava innovatiivisia: Kuinka saamme nuoret ja perheet mukaan?

Vauraan kirkon Baaberin vankeus on nyt jätettävä taakse. Kirkko on tosi iso työnantaja, meillä on Suomessa 20.000 työntekijää. Se on liian paljon, meidän on tultava toimeen vähemmällä. Vähemmillä kiinteistöillä ja vähemmillä työntekijöillä.

Alkukirkossa sanottiin, että kirkon rikkaus ovat köyhät. Tätä kannattaa miettiä, mutta varmaa on, että Suomen evankelisluterilaisen kirkon rikkaus ovat seurakuntalaiset. Meillä on heissä valtava voimavara. Vielä emme ole osanneet sitä käyttää, mutta kulkekaamme eteenpäin. Olemme tien kansaa. Seurakuntia hyödyttää aivan olennaisesti se, että ennen neuvoston ja valtuuston kokouksia käydään ryhmäkokouksia. Että ryhmät tulevat kokouksiin valmistautuneina ja asioihin perehtyneinä.

Seurakuntien hallinto on rakennettu kuntahallinnon mallin mukaan, mutta niissä on yksi olennainen ero. Kunnissa eri ryhmät valmistautuvat päätöksentekoon huolellisesti. Ne neuvottelevat isoista ratkaisuista ensin ryhmien sisällä ja sitten ryhmien välillä. Seurakuntahallinnossa tämä lähes puuttuu, valmistelu on suurimmalta osalta virkamiesvalmistelua. Tämä on Turussakin aiheuttanut tosi huonoja ratkaisuja, esimerkkinä jo mainitut Henrikin kirkon hulppea laajennus ja Kupittaan seurakuntakodin myynti grynderille. JOS seurakunnissa ei toimisi oikeiston hegemonia, eikä selkeitten ryhmien puute, vaan useamman puolueen vahvat ryhmät, siirtyisi päätöksenteko nykyisestä sattumanvaraisuudesta rationaaliselle pohjalle. Jos joku haluaa kutsua sitä politisoitumiseksi, olisi se samalla yhteisten asioitten hoidon siirtymista avoimempaan, keskustelevampaan ja järkevämpään suuntaan.

Heikki Palmu
kirjailija, pastori, työnohjaaja
Turku

Teksti on julkaistu alun perin kotimaa24-sivustolla:  https://www.kotimaa24.fi/blogit/seurakuntavaalit-suomen-turussa-ja-muualla-suomessa/

Ilkeillen kohti tuhoa

Olemme julkaiseet SKY:n blogissa piispanvaaliehdokkaiden kirjoituksia. Tällä kertaa vuorossa on Savonlinnan seurakunnan kirkkoherra Sammeli Juntunen.

ILKEILLEN KOHTI TUHOA

Maamme julkinen keskusteluilmapiiri on muuttunut masentavan huonoksi. Eilen (2.9.2018) TV -uutisissa kerrottiin, että kansanedustajat ovat aivan kypsiä siihen, millaiseksi eduskunnan ja koko yhteiskunnan poliittinen keskustelu on muuttunut. Tahallinen väärinymmärtäminen ja pikkuseikkoihin takertuminen uhkaavat koko päätöksentekojärjestelmää. Voi kysyä, miksi kukaan viitsii enää ryhtyä poliitikoksi.

Itse havahduin tähän Facebookissa. Siellä on lähiaikoina päivitelty vaikkapa sitä, kun pääministeri Sipilä mainitsi sanat ”hallitsematon maahanmuutto”. Ne tuntuivat olevan aivan mahdottoman väärämielisiä sanoja, sellaisia joita vain äärinationalistit käyttävät.

En tässä ota kantaa siihen, miten maahanmuuttoon pitäisi suhtautua. Otan kantaa siihen, että esimerkiksi käsite ”hallitsematon maahanmuutto” ei välttämättä ole todellisuutta vääristelevä. Voi aivan perustellusti olla sitä mieltä, että Euroopassa on hallitsematonta maahanmuuttoa, joka vaikuttaa yhteiskuntiin epäsuotuisasti. Se on voitava sanoa ääneen, sillä se saattaa olla totta. Jos se ei ole totta, tuota sanaparia tulisi vastustaa osoittamalla, että maahanmuutto on melko hyvin hallinnassa; ei leimaamalla sitä käyttävää ihmistä äärinationalistiksi tai muuten vastenmieliseksi.

Sama pätee lauseesta ”hädässä olevaa pitää auttaa”. Senkään käyttäjää ei pidä leimata yhtään miksikään. Jos tuntuu siltä, että tuo lause ei tässä tilanteessa ole pätevä, se on perusteltava. Totuutta etsien. Tarvitsemme enemmän toisen kuuntelemista, pyrkimystä ymmärtää ja keskustelua kuin piikittelyä.

Kun järjellinen keskustelu tukahtuu, populismi nousee. Näin kävi eräiden analyysien mukaan USA:ssa. Kansa oli kyllästynyt julkisen sanan vuosia jatkuneeseen, yksipuoliseen moraaliseen ylimielisyyteen. Taitava populisti osasi kanavoida tuon ärsyyntymisen omia päämääriään palvelemaan. Nyt USA on pelkkää aggressiivista huutelua.

Kuva: Katri Jussila

Suomalaisen keskusteluilmapiirin huononeminen on ollut tiedossa. Mietinkin, että viitsinkö tällaisesta itsestään selvyydestä kirjoittaa. Ajattelen kuitenkin, että sekin on pappisvirkaan kuuluva tehtävä. Pappien tulee saarnata ilosanoman lisäksi myös Jumalan tuomiota ja hänen lakiaan. Sen mukaan pahaa ei saa tehdä, vaan on tehtävä hyvää. Ei saa panetella, vaan lähimmäistä on rakastettava, myös puheessa. Jos ihminen rikkoo näitä Jumalan hyviä käskyjä vastaan, hän turmelee itsensä.

Kun Jumalan käskyjen rikkomisesta tulee yleinen tapa, meille yhteiskunnan jäsenille käy kuin sammakoille hitaasti kuumenevassa vedessä. Kun olemme huomaamattamme kiehuneet tovin, Jumala nostaa meidät pirun kattilasta tuomiolle.

Herätkäämme sitä ennen näkemään hänen hyvyytensä valossa, että enemmän kuin lähimmäisen tai edes vihollisen nälvimistä on rakastettava totuutta ja hyvyyttä ja kauneutta. Sekä lähimmäistä ja vihollistakin.

Lupa olla

SKY:n vanha pääsihteeri Minna Mannert bloggaa syksyn seurakuntavaaleihin ehdolle lähtemisestä. Oletko sinä asettunut ehdolle? Vielä ehtii etsiä itselleen sopivan listan tai perustaa oman valitsijayhdistyksen. Lähde rohkeasti mukaan! Muista myös äänestää vaaleissa, jotka ovat 18.11.2018 (ennakkoäänestys 6.-10.11.). Täältä löydät lisätietoja: https://www.seurakuntavaalit.fi/

LUPA OLLA

Istuskelen työpäivän jälkeen kahvilla lähes tyhjällä idyllisen helsinkiläiskahvilan sisäpihalla.

Yhtäkkiä tilaan pelmahtaa joukko fuksiaisiaan viettäviä opiskelijoita, jotka pohtivat voisivatko luovasti ottaa käyttöön tyhjänä olevia kahvion pöytäryhmiä. Hetkessä iloinen sanailu täyttää tilan ja yksi ryhmästä käy kohteliaasti tiedustelemassa tarjoilijalta, saisiko tilaa käyttää hetken verran pieneen rastitehtävään.

“Hei, täs voi olla!”, hihkaisee opiskelija pian iloisesti kovaan ääneen ja nuoriso ottaa tilan haltuun. Pihan valtaa hetkeksi reipas “tuolileikki”: piirileikki, jossa musiikki soi yhdeltä puuttuu tuoli. Kisa käydään hyvässä hengessä ja viimeiset selfiet otettuaan nuoriso poistuu kohteliaasti pahoitellen aiheuttamaansa häiriötä.

Haalarikansaa katsoessa huomaa, että omista opiskeluvaiheista on jo aikaa.

Enää tulee harvemmin parveiltua ryhmässä julkisella paikalla tekemässä jotain hölmöä ja hauskaa ihan muuten vain. Ryhmäyttävät piirileikit ovat vaihtuneet työelämän pudotuspeleiksi ja baarisuunnistukset joskus puuduttavaksi arjen rastiradaksi: tehtävästä toiseen, työstä perhe-elämän vastuisiin ja monenmoisiin aikuisuuden murheisiin. Nuoruuden ystäviä ja pitkiä kävelyretkiä keskustelutuokioineen on monesti ikävä. Joskus kaipaisi sitä opiskeluaikojen “tuutoria”, joka kysyy, miten olet viihtynyt ryhmässä ja kuinka tekemisesi on sujunut.

Opiskelijan vilpitön hihkaisu “hei, täs voi olla!” jää soimaan mieleen. Monesti sisimmässä on kaipuu tiloihin, joissa saisikin luvan ihan vain olla. Istua mukavasti, jättää sikseen arkiset vastuut ja unohtaa ostamisen, tekemisen, kantaa ottamisen ja kilpailun oravanpyörät. Voisiko kirkon tila olla tällainen paikka jossa “voi olla”? Entä olisiko niihin sallittua joskus tulla ennakkoluulottomasti vaikka vähän hassuttelevan ja hölmöilevän hauskanpidon tai ryhmässä parveilun asialla? Ehkä ne voisivat tarjota sanattoman hiljentymispaikan tai sen syvällisemmän keskustelupisteen, joka auttaa palaamaan itsensä ääreen.

Miten kirkko ja sen työntekijät voisivat olla ruuhkavuosien arjessa mukana, mahdollistamassa elämää rikastuttavia kohtaamisia meille monessa mukana oleville vastuunkantajille? Tähän kysymykseen vastaamiseksi kirkko tarvitsee työikäisiään luottamushenkilöiksi. Seurakuntavaalit ovat nurkan takana ja vielä ehtii lähteä ehdokkaaksi. Kannattaa tulla mukaan!

Minna Mannert

Blogiteksti on julkaistu alun perin Viinipuu-listan nettisivuilla: https://viinipuu.org/2018/09/01/lupa-olla/

Huomisen rakentamiseen tarvitaan kansainvälisiä ja ekumeenisia yhteyksiä

Olemme julkaiseet SKY:n blogissa piispanvaaliehdokkaiden kirjoituksia. Tällä kertaa on vuorossa Jumalanpalveluselämän kouluttaja, TT ja MuM Juhani Holma.

HUOMISEN RAKENTAMISEEN TARVITAAN KANSAINVÄLISIÄ JA EKUMEENISIA YHTEYKSIÄ

Kirjoitan tätä blogia kämpälläni Lapissa. Katselen tuvan ikkunasta järven pintaa ja sen takana aukeavaa tunturimaisemaa. Erämaan rauha ja hiljaisuus on syvää. Kuuluu vain tuulen huminaa ja kellon raksutusta. Öisin pihapiirin äänimaailmaa rikastuttaa Lapin satakielen, sinirinnan laulu. Sinirinta on tullut Lappiin pesimään kaukaa, Koillis-Afrikasta ja Etelä-Aasiasta. Sen laulurepertuaari on etelän satakieltä monivivahteisempi. Kaiken hiljaisuuden ja karun luonnon keskeltä löytyy siis jotain etelän rehevyyttä rikkaampaa.

Lapin luonnon ihmeellisyyden ovat huomanneet myös sadat tuhannet vuosittain Lappiin tulevat turistit. Heitä lennätetään tänne varsinkin joulusesongin aikaan charterkoneilla Brittein saarilta, keväisin Ranskasta ja Hollannista. Uusin turistiryntäys on Kiinasta. Lapin hotellit eivät tätä nykyä pysty ottamaan vastaan kaikkia eksotiikkaa, hiljaisuutta ja puhdasta ilmaa kaipaavia kiinalaisia.

Tämä lappilainen erämaakin on siis kansainvälistynyt. Tuntureilla liikkuessasi et voi koskaan tietää, mitä kieltä pitäisi osata puhua seuraavan vastaantulijan kanssa. Kansainvälistyminen ei ole ollut uhka Lapille. Päinvastoin se on ollut tulevaisuuden avain tässä maakunnassa. Lappi olisi jo kauan sitten tyhjentynyt ilman ulkomailta tulevia turisteja ja heidän mukanaan tuomia työpaikkoja.

Nykynuorille kansainvälisyys on monella tavalla itsestäänselvyys. Vaihto-oppilasvuodet, ulkomaiset työharjoittelut, eri puolilta maailmaa tulevat opiskelutoverit, some ja kaikenlainen sähköisistä viestimistä tuleva globaali tajunnanvirta tekevät nuorisosta tietyllä tavalla maailman kansalaisia. Silti joskus vaikuttaa siltä, että maailmankuva voisi olla vielä avarampi. Solidaarisuus eri puolilla tätä yhteistä maapalloa elävien ihmisten haasteelliseen elämään saisi olla empaattisempaa. Suomalaisessa hyvinvointikuplassa tulee helposti myös näköharhoja suhteessa laajempaan todellisuuteen.

Kuva: Kristiina Kallinen

SKY on ekumeeninen järjestö, joka toimii osana kansainvälistä opiskelijaliikettä. Siksi SKY:llä on hyvät avaimet opiskelijoiden maailmankuvan laajentamiseen. Meillä olisi paljon opittavaa Suomen rajojen ulkopuolelta. Siksi kaikenlaiset kontaktit ulkomaisiin sisarjärjestöihin ovat avartamassa niiden nuorten aikuisten elämänkatsomusta, jotka tulevaisuudessa ottavat vastuun yhteisten asioiden hoitamisesta. Ekumeeniset yhteydet puolestaan avartavat näkemään kristikunnan moninaisuuden. Suomalainen luterilaisuus edustaa vain noin kahden promillen osuutta Kristuksen kirkosta. Se ei ole paljon. Ja silti me usein pyöriskelemme kristillisen uskon ja etiikan kysymyksissä vain pienen kansalliskirkomme todellisuudessa. Kirkko on kuitenkin mitä moninaisemmalla tavalla suurempi. Ne raikkaat tuulet, joita mm. maahanmuuttajat ovat tuoneet joihinkin seurakuntiin, ovat yksi osoitus rajojen ulkopuolelta tulevien vaikutteiden tarpeellisuudesta.

Opiskeluvuosien aikana nuori ihminen omaksuu tuleviin ammatteihinsa tarvitsemansa tietotaidon. Samanaikaisesti hän laajentaa maailmankuvaansa ja toivon mukaan myös kasvaa uskossa. Kaikessa tässä tarvitaan viitekehyksiä, joissa tulevaisuuden tekijöille annetaan hyviä eväitä tehdä maailmasta kaikille ihmisille turvallisempi paikka elää. Kristilliset ylioppilasjärjestöt ovat tärkeitä kasvualustoja. SKY:n tavoitteissa kristityn ihmisen vastuullinen elämänasenne ilmaistaan näin: Tavoittelemme yhteistyötä, ymmärrystä ja rauhaa eri tavoin ajattelevien ihmisten välillä. Pyrimme toimimaan yhdessä luomakunnan ja ihmisten parhaaksi.

Telkkäpariskunta laskeutui juuri rantaamme. Telkät ovat tulleet Lappiin etelästä. Ne pesivät täällä turvallisissa olosuhteissa ja palaavat jälleen syksyllä ulkomaille talvehtimaan. Telkät tuovat tänne Lappiin omalla tavallaan tuulahduksen toisenlaisesta todellisuudessa, joka vallitsee tuhansien kilometrien päässä. Eräänlaista kansainvälisyyttä sekin.

Suorituksesta vapaa alue

Olemme julkaiseet SKY:n blogissa piispan-, sekä arkkipiispanvaaliehdokkaiden kirjoituksia. Tällä kertaa on vuorossa rovasti, johtava oppilaitospappi ja kisapappi Leena Huovinen. 

SUORITUKSESTA VAPAA ALUE

Opiskelija kurkistaa oven raosta ja kysyy: 

- Joko saan tulla sisään?

- Ole hyvä ja istu alas. Miten voin olla avuksi sinulle?, vastaan

Näin olen aloittanut tuhannet sielunhoitokeskustelut 20 vuoden ajan yliopistopapin huoneessani. Sielunhoito on kaunis käsite. Tuomo Mannermaa määritteli sen osaksi uskon ja rakkauden yhteyttä, jossa keskinäinen yhteys ja molemminpuolinen kantaminen tapahtuu. Sielunhoidossa autetaan parhaimmillaan ihmistä uskomaan ja rakastamaan.

On aina yhtä puhuttelevaa, kun ihminen ottaa yhteyttä pappiin, ja haluaa jakaa elämänsä tarinan ventovieraan kanssa. Minusta se vaatii suurta rohkeutta ja luottamusta. Se, mitä papin luona puhutaan, jää aina neljän seinän sisälle. Koska lähtötilanne on niin hieno, haluan ja koen olennaisen tärkeäksi, että noissa intensiivisissä kohtaamisissa voisin tarjota suorituksesta vapaan alueen tulijalle. Paikan, missä ei katsota ikää, sukupuolta, meriittejä, luottokorttien määrää, uskomisen heikkoutta tai vahvuutta, opiskelumenestystä tai menestymättömyyttä eikä mitään muutakaan. Että tilaan voisi tulla turvallisin mielin ja puhua siitä, mikä on mielen päällä. Tai alla.

On suuri ilo saada tehdä töitä yliopistossa, tiedeyhteisössä, tavata nuoria aikuisia ja oikeastaan hyvin monen ikäisiä ihmisiä eri puolelta Suomea ja maailmaa. Opiskeluaika sykkii viattomuutta, toivoa, uteliaisuutta, kauneutta, herkkyyttä ja ehdottomuutta. sekä tunnetta, että mikään ei ole mahdotonta.
Mutta siihen sisältyy myös samalla epävarmuutta, hämmennystä, kaipuuta, yksinäisyyttä ja oikean valinnan tekemisen pakkoa. Tai pelko, ettei löydy ystävää, ketään jolle olisi tärkeä. Näiden elämän varjopuolien äärellä me papit usein miten olemme.

Meidät on kutsuttu olemaan kuulevin korvin ja avoimin sydämin. Ja että kertoisimme, miten me ihmiset pääsemme osallisiksi Jumalan hyvistä asioista.
Opiskelupaikka tai -ala on vain yksi osa identiteettiä. On hyvä muistaa, että olemme paljon muutakin kuin se mitä teemme tai opiskelemme. Meitä määrittävät monet muutkin asiat. Näitä ovat sukupuoli, murre, juuret, ikä, asema, perhesuhteet ja uskontokin.

Jos katsomme vain yhtä osaa meistä, jäämme vajavaiseksi ja yksipuolisiksi. Olemme kuitenkin paljon enemmän. Kun perheemme kuopus aikoinaan päätti toisen lukuvuotensa, opettaja lähetti viisaasti katraansa kesälaitumille muistuttaen, että todistus ja koulu mittaavat vain tiettyjä asioita lapsesta. Hyvin moni asia jää mittaamatta. Se on hyvä muistaa edelleen täällä yliopiston seinien sisäpuolella. Ja koko yhteiskunnassa. Niiden jotka ovat saaneet opiskelupaikan ilman suurempia ponnisteluja kuin myös niiden, jotka vielä haaveilevat omasta alasta, itkevät pettymystään, kun opinahjon ovet eivät ole auenneet. Vielä.

Seuratessani yliopiston nuoria aikuisia huomaan pohtivani, minkälaisessa valintaviidakossa nämä nuoret aikuiset joutuvat tänä päivänä tietänsä raivaamaan. Ajatus siitä, että aina pitäisi osata, kyetä ja älytä tekemään paras mahdollinen oikea valinta tulevaisuutta varten, alkaa jo synnytyslaitoksella. Mistä muusta on kysymys, kun vanhemmat vimmaisesti ilmoittavat vastasyntynyttä mitä erilaisimpiin päiväkoteihin, harrasteisiin ja kouluihin.

Monenlaisten ammattilaisten käsiin jätämme elämämme. Valmennusta saa kaikkeen, niin rakkauteen kuin onnellisuuteen, syömiseen ja imetykseen. Huuto kuuluu: Tee minusta kaunis, hyvännäköinen, hyvätapainen, menestyvä, oman elämäni sankari.

Kokenut opettaja, Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Juha T.Hakala peräänkuuluttaa kohtuullisuutta pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Kohtuuden kirja - Näkökulmia ääriyhteiskuntaan (Talentum Pro). Työelämän jatkuva tehostaminen ja muun elämän kiihdyttely kuten vaativat harrastukset, ulkonäkövaatimukset, tiukka ruokavalio ja pärjäämisen pakko tekevät elämästä jatkuvaa suorittamista.

Jos identiteetti rakentuu siitä, että vertailemme omaa elämäämme siihen mitä muilla on, olemme jo hävinneet pelin. Aina on joku viisaampi, kauniimpi, rikkaampi, hauskempi tai mitä milloinkin. Olemme harhapoluilla, jos uskomme siihen, että toisten kulkema tie on jotenkin arvokkaampi tai merkittävämpi kuin omamme.
Eikö pelkästään matkaeväiksi riittäisi ajatus siitä, että tavallinen elämä riittää. Että saa opiskella haluamaansa asiaa, on ystävä tai ehkä useampi. Voisi ajatella, että tämä on hyvä päivä ja jos ei nyt niin hirveän hyvä, niin siitäkin selvitään.

Jos vielä olisi ”rohkea sydän ja selvät aivot”, kuten Outi Nyytäjä peräänkuuluttaa kirjassaan Menestys ja moraali. Eikö sillä pääsisi jo aika pitkälle? Jopa onnelliseksi asti.

Viisi päivää Palermossa yhdistivät kristillisiä järjestöjä ympäri Eurooppaa

SKY on osa globaalia WSCF-Europea eli Euroopan laajuista kristittyjen yhteisöjen järjestöä. Tiedottajan ominaisuudessa lähdin kansainväliseen tapaamiseen Palermoon, Sisilian pääkaupunkiin edustamaan Suomea. Tapaamisen teemana oli vihapuhe ja sen kitkentä mediakasvatuksen keinoin.

Keskustelimme siitä, miten media toimii: miten stereotypiat ovat omiaan lisäämään vihapuhetta ja miten matala on kynnys vihapuheesta vihatekoihin, miten media vaikuttaa kuluttajiin ja millaisia uusia kertomuksia eli narratiiveja sen avulla luodaan esimerkiksi maahanmuuttajista. Käytännön harjoitusten avulla jäimme toisinaan kiinni kapeasta ajattelusta, mutta koska olimme todella kansainvälinen sakki, opimme jo muutamassa päivässä näkemään ihmiset stereotypioiden takaa.

Tapaaminen keräsi kristillisten järjestöjen edustajia ympäri Eurooppaa, muun muassa saksalaisia, hollantilaisia, armenialaisia, valko-venäläisiä, brittilisiä ja georgialaisia. Oli hienoa huomata miten usko yhdisti, vaikka tulimme todella erilaisista taustoista. Tapasin ensimmäistä kertaa kveekareita, metodisteja ja tutustuin paremmin venäläiseen ortodoksisuuteen. Jokainen toi kulttuuristaan jotain omaansa yhteiseen pöytään.

Tapaaminen järjestettiin sisilialaisessa monitoimikeskuksessa, Centro Diaconale La Nocessa, joka meidän majoittamisemme lisäksi piti yllä pientä lastentarhaa ja auttoi Sisiliaan saapuvia pakolaisia. Alue oli jokseenkin syrjässä, joten pääsimme näkemään Palermon arkea. Paikallinen pastori Peter selitti, että vaikka mafian vaikutus on suuri Sisiliassa, se ei tarkoittanut pukumiehiä kitarakotelot kädessä tai muita Hollywood-kliseitä. Sisilialaiselle arkea oli muun muassa se, että mafian hallitessa jätehuoltoa, roskat kerättiin Palermon sivukujilta miten sattuu ja kävellessä sai väistellä niin epämiellyttäviä hajuja kuin vanhoja huonekaluja. Tämä tuli itsellekin tutuksi.

Viiden päivän tapaamistamme hallitsi vihapuheen lisäksi myös keskustelu pakolaisuudesta. Luonamme vierailivat Alberto ja Marta Mediterranean Hope –organisaatiosta, joka pyrki konkreettisesti pelastamaan pakolaisia merestä ja vaikuttamaan päättäjiin paremman pakolaispolitiikan puolesta.

Tapaamisesta jokainen sai mukaansa uusia ystäviä, mutta myös keinoja kehittää vanhojen, stereotypioihin perustuvien narratiivien huomaamiseksi ja muuttamiseksi. Oli hienoa olla osa tätä varsin avointa, hyväksyvää ja uutta luovaa yhteisöä viisi päivää.

Teksti: Ella Luoma

Kuvat: Ella Luoma & David Enriquez 

Debatten om Pauliina Turakka Purhonens konst i Lovisa kyrka

Debatten om Pauliina Turakka Purhonens konst i Lovisa kyrka

Laura Hellsten

Jag minns i början av 2000-talet, när biologilärarinnan på universitetet upprörde sig över ändra att de flesta barn i skolåldern i USA och England kan räkna upp ett tjugotal företagsnamn enbart utgående från företagens logotyper medan de kanske kan högst fem namn på vanliga växer eller djur i sin omgivning. Parallellen är kanske lite långsökt men detta är vad jag kommer att tänka på när jag hör om debatten om konstverken i Lovisa kyrka.

För mig som teolog och med grundkurserna i konstvetenskap avklarade, är form- och symbolvärlden i Pauliina Turakka Purhonens bildkonstverk lika självklart anknuten till den kristna kyrkans tradition som Manchester United är till Englands fotbollshistoria. Turakkas konstverk som ställts ut invid högkoret i Lovisa kyrka, består av två kvinnogestalter, där den ena ammar ett lamm medan den andra håller ett nyfött barn i sin famn, med navelsträngen intakt och märken som tillhör en förlossning ännu kvar på den nakna kroppen. Bredvid dessa två kvinnor sitter även en mer påklädd mansperson med en stor sugga i sin famn. Han sägs vara den heliga Antonius som i folklig tradition är känd för att ha helat en gris. Hur kommer det sig då att dessa dockor med bröst sprängfyllda av modersmjölk (både kvinnorna och djuret) kan ha upprört så många människor?

När jag läser kommentarerna bland dem som uttalar sig på sociala medier är flertalet av de negativa rösterna sådana som helt enkelt säger att dockorna inte faller dem i smaken. Att de grova ytorna och naivistiska uttrycket väcker anstöt i sin brist på tydlig skönhet och förfinade linjer. Det är ändå just bristen på ett polerat yttre som både kyrkoherden Karl af Hällström och andra förespråkare av konstverken lyfter fram som kärnan i var formen och evangeliet möts. För förespråkarna är julens budskap inte ett sött litet barn lindat i bomull, omgiven av glansbildsänglar, utan att ordet blev kött och blod. De menar att det i kristendomens idé finns en bild av att det söndriga, smutsiga, bräckliga, blodiga och djupt kroppsliga, tas upp av Gud, till helande och försoning.

Medan de som känner att deras kyrkorum hädats genom att man lagt dessa deformerade kroppar av människor och djur så nära altaret, har tydligt signalerat att de inte vill se världens lidande och mänsklighetens grundpremisser i sin heliga byggnad. För flertalet av dem hos vilka konstverken väckt anstöt, är julgudstjänsterna och kyrkobyggnaden en plats de söker sig till för att få frid, stillhet, ljus och någonting livgivande att vila ögat på. “Stämningen” skall vara glädjande och harmonisk, inte något som provocerar, väcker tankar eller signalerar komplexitet och dubbla budskap.

Det är fascinerande hur nära den bild av kristendomen som uttrycks av kyrkobesökarna som vill behålla Lovisa kyrkas avskalade enkelhet, kommer Karl Marx uttryck “religionen som folkets opium”. Jag tvivlar på att någon som bekänner sig som kristen idag, själv så gärna skulle beskriva kristendomens kärna som ett budskap om “smärtlindrande tröstmedel”. Ändå är det inte långsökt, när jag läser dessa “krav” på ett “rent” kyrkorum med vackra bilder eller enbart ljuv musik, med tanken att - likt bläddrandet i en inredningstidning - be om att kyrkan skall ge respit åt ett allt för hektiskt, smärtsamt och jobbigt liv. Ifall kyrkans funktion i dagens samhälle har blivit att enbart leverera enkla klichéer och en blandning av drömbilder om en bättre framtid, så är det ändå just Marx tanke om att religionen finns till för att lindra plågor i en svår situation, istället för att väcka kraften att ändra på sin situation, som blivit kristendomens ledmotiv. Distinktionen mellan kristendomens budskap som ett medel som hjälper individer att överleva i sin misär eller att övervinna den förtryckande situation de är i, för att inträda i en annan värld, kanske inte går lika tydligt att åtskilja, som jag nu målar upp det. Ändå tvivlar jag på att besökarna i Lovisa kyrka - även om dom kände avsmak mot Turakkas bildkonstverk och inte uppfattade dens frigörande potential - medvetet vill förespråka en kristendom utan sälta eller ett läkemedel som inte botar.

Det bör påpekas, att jag har full förståelse för och känner igen upplevelsen av att ha fått för mycket av världens lidande eller smärta för nära inpå. När vi lever i ett samhälle där alla tablåer ropar ut skandaler och olyckor, där TV-sändningar skickar live­bilder från kringszoner och natur­katastrofer och de egna knutarna är långt ifrån så friska och välmående som bilderna på grannens barn på diverse bloggar, så blir det lätt så att vi längtar efter platser och tidpunkter där hjärnan får vila från allt detta. Givetvis skall kyrkan erbjuda sådana utrymmen, tillsammans med en hoppingivande berättelse och syn på hur världen kunde vara. Ändå blir det farligt om vi är redo att förväxla ett äkta och sant hopp med en huvudvärkstablett som enbart tar bort smärtan en kort stund. Evangeliet är inte ett budskap om att vi får sitta här och vänta tills det där bättre kommer, utan det handlar om att förändring och ett nytt liv kan börja redan nu och kommer att utmynna i en slutgiltig förvandling längre fram. Så, jag undrar igen, hur hamnade vi här? Är det enbart fråga om en extra stark sentimentalitet kring julen som slår slint på detta sätt? Eller ligger det ytterligare faktorer bakom upprördheten kring konst som inte fyller vissa estetiska krav?

Visst kan man åberopa bristen på bildning, när kyrkfolk inte längre tycks veta hur centralt element Marias modersmjölk varit för de kristnas bilder för frälsning. Man kan även skylla på marknadskrafterna och kommersialismen, när flertalets första association efter att ha sett en enhörning i Mässa i Mångfaldens Tid i Åbo domkyrka i våras, gick till fantasysagor. Detta istället för den rika tradition av berättelser där Kristus renhet och uppståndelsekraft fått ta gestalt i den mytiska hästen med ett helande horn i pannan. På ett likartat sätt tror jag Pauliina Turakka Purhonens verk väcker associationer som konstnärinnan själv inte alls räknat med.

Med de kommersiella krafterna menar jag främst tre olika aspekter som vägs ihop till en stark ström där det ena stöder det andra. 

För det första handlar det delvis om att Disney och andra filmstudios i Hollywood tagit monopol på vilka berättelser som är värda att berättas och genom detta formar vilka sinnesbilder vi snabbast och lättast associerar till. Gemene finländare har ingen given berättelse för rundade bröst, förutom möjligen den sexuella. Detta betyder ändå inte att bildspråket är pornografiskt, så som vissa kommentarer verkar ha antagit.

Det andra spåret är att vi lärt oss att “läsa” bilder på ett sådant sätt att en bild skall väcka EN given och oifrågasatt association. Bilder är inte längre ”tolkningsbara” eller mångbottnade, där man behöver stanna upp och fundera vad månne konstnären vill, hänvisar till, leker med eller gör motstånd mot? Vi har istället, genom kommersiella krafter, lärt oss att det finns en enkel och rätt lösning. Du skall tänka på ett visst varumärke, när du ser vissa former och färger, inte ett annat. Ifall det mot förmodan skulle väckas flera associationer har reklamens språk misslyckats. På samma sätt har sociala medier i detta fall gett utrymme för de snabba tolkningarna och företräde åt de enkla associationerna. Bristen på välvillighet och rannsakande av sina egna förutfattade meningar, hejdas inte ens av vetskapen om att konstnärinnan själv är uppvuxen i en kristen familj och inte alls ämnat uppröra folk.

Den tredje saken är själva formspråket. Vi har vant oss vid att bilder är till för att behaga, eller väcka avsky. I formspråket finns det inte ett, utan två lägen. Antingen skall du lockas till att vilja konsumera någonting för att det tilltalar, förskönar och/eller skapar lust, eller så skall du avskräckas, genom obehag eller väckandet av rädslor. Intresset är fortfarande att öka konsumtionen, antingen genom att försäkra dig om att det INTE går som på bilden, eller för att dölja det som väckte frånstötande tankar. Återigen fattas här förmågan att uppfatta mångtydighet eller olika plan i en bild eller ett verk. Konsumtionen har tränat oss i gödandet av de primitiva reaktionerna, istället för en långsam förundran eller ett nyfiket sökande.

Marknadskrafter och brist på bildning har säkert sin del i varför verken inte fick det bästa av mottaganden. Ändå håller jag på ett plan med dem som säger att konst är ett sätt att tilltala människan icke-verbalt. Ett uttryck som inte skall behöva doktorsavhandlingar och experters utredningar för att “öppna” sig för åskådaren. Det här är orsaken till att jag misstänker att de starka känslorna som kommit i svajning nu tyder på att ännu större frågor står på spel.
Reaktionerna som den här typen av konst i kyrkorummet väcker är för mig signaler på en djupare existentiell kris som ger sig till känna efter att sekulariseringsvågorna fått göra sitt i vårt samhälle och vår stat.

Det var relativt många som i Lovisa uttryckte, det är inget fel på konsten, bara den tar plats på Kiasma eller i en lokal för konstutövning. Ett grundläggande drag, enligt Charles Taylor, för sekuariseringsprocesserna är just det att varje del av livet skall få sin egen sektor i samhället och staten. Hälsovård sköts av sjukhus, utbildning av skolväsendet, konst av kultursektorn och religiositet utövas i kyrkan. Därtill finns en tydlig fördelning av vad som hör till den offentliga sektorn och vad som är privata angelägenheter. I det sistnämnda har andligheten fått sitt givna utrymme. Detta står i kontrast mot en värld där kyrkan stod för alla basbehov av såväl ekonomisk, medicinsk, bildningsmässig och själslig art. I en sekulariserad stat anser man ofta att mänskliga rättigheter och samhällets välfärd säkerställs i just en sådan här uppdelning, där ingen ideologi får styra alla delar av vår gemensamma framgång.

Många menar idag att det här tankesättet är just orsaken till varför marknadsföringens mönster och konsumtionssamhällets strukturer vuxit sig så starka. I bristen på ledande och enade ideal har ekonomin obemärkt tagit över alla dimensioner av både det offentliga och det privata. Är det så att vi inte blivit frigjorda, utan kanske är mer bundna än någonsin? Det är dock svårare att riktigt sätta fingret på frågan av vad vi exakt är bundna?

I den förtrollade värld, som min egen forskning rör sig i – medeltidens kristna enhetssamhälle – var det en given självklarhet att en bild inte bara är en avbild, eller att en mytisk berättelse bara är en underhållande saga. Istället var Gud allestädes närvarande och hans Ande kunde tala genom tingen. Visst kan man finna tecken på det prästen och konstnären Christer Åberg säger i intervjun i Lovisan sanomat, att konsten genom historien alltid väckt diskussion från kyrkligt håll. Ändå är detta, långt ifrån hela sanningen. Det går att skönja perioder i kristendomens historia, där konst i kyrkan inte främst kritiserats för sitt innehåll, utan snarare för att vara tecken på makt, status och slösandet av resurser, när Kyrkans uppgift är att ta hand om de svaga och nödställda. I det medeltida samhället var lidandet, döden och smärtan så starkt närvarande i alla människors liv, att det inte behövdes skräcknoveller eller -filmer för att väcka människors medvetenhet om ondskans existens.

Nu syftar jag främst på berättelser om vad vi idag benämner övernaturliga krafter. Enligt många medeltidsforskare idag, var nämligen medvetenheten om alla de krafter som vill förgöra, förinta och skada människan, ständigt närvarande. Vissa går till och med så långt att de hävdar att frågan om andemakternas och Guds existens inte alls var en trosfråga, utan en självklarhet. Någonting man dagligen och i varje stund kunde förnimma och uppleva i eller genom sin kropp. Även då sökte sig individen till kyrkan och framför allt till de heligas gemenskap – vilket var en sfär som sträckte sig utöver tid och rum. Heligheten kunde vara närvarande även på kyrkogården, i en madonnafigur eller vid en källa där en helig person utfört mirakel. Närvaron var inte begränsad till ordet eller sakramenten – även om dessa också bar med sig starkare betydelse än vad de flesta västerlänningar idag kan uppfatta.

Den stora skillnaden var dock, att trots medvetenheten och den dagliga interaktionen med världens brustenhet, digerdöden och lidandet i samhället, ville människor inte fylla kyrkorummen med bilder från paradiset eller det fullkomliga Jesusbarnet. Istället intensifierades kyrkokonstens betoning på en sargad och blödande Jesus på korset. Genom att se på hans smärta, uppfattade människorna att Gud var närvarande i deras utmaningar. Även Maria, blev mer och mer en kvinna som sörjde, bad och deltog i lidandet och på detta sätt var med i en förvandlingsprocess – en delaktighet i Guds verksamhet på jorden – till den grad, att hennes modersmjölk bar samma potenta kraft som Kristi blod.7 Lösningen på smärtan och sorgen förorsakad av ett liv på denna planet var inte att dra sig undan, utestänga eller förakta, utan att söka sig närmare och djupare in i detta mysterium. Då fanns möjligheten att förnimma att den store Guden. Den livgivande kraften, kunde gömma sig och gå att finna – starkt och kraftfullt – i vardagens erfarenheter och skapelsens grundvalar.

Jag tror att det är bristen på erfarenheter av en sådan här alltomfattande Närvaro, som lyser i och rakt igenom mörkret, som gör det svårt att möta Pauliina Turakka Purhonens bildkonstverk. I en värld där allt bara är tecken eller ”instant satisfaction” har människor blivit rädda för att tystnaden är tom. Jag menar, att det paradoxala är att speciellt många troende idag, omedvetet eller medvetet oroar sig för att Gud inte skall tala, och att det som finns på ytan – blicken vid första ögonkastet – är allt vi får. Vi har blivit så vana vid de snabba svaren och korta interaktionerna att vi tar för givet att mediet vi bemöts av inte skall ha ett djup. I bristen på djup hägrar också en oro för att vår själ inte skall nå till livets djupaste källa och bli närd. Trots att Livets Vatten finns där hela tiden och kommer till var och en av oss, när vi minst av allt förväntar oss det. Även när Livets ord lovat att finnas där, då vi minst av allt anar det och i det ringaste av tingen. Där svävar Närvaron, för den som är villig att vara i en öppen tillgänglighet.

Debatten om konstverken i Lovisa kyrka

Peter Björkman

Över jul- och fram till trettonhelgen visades Pauliina Turakka Purhonens konst i form av dockor med diande djur och kvinnor med nakna bröst i anslutning till högkoret i Lovisa kyrka. Konstverken som bär på kristen symbolik väckte debatt och på den lokala tidningen Loviisan Sanomats Facebooksida blev de kritiska inläggen många. ”Sjukt, onormalt och smaklöst” och ”det här är inte kyrkokonst” är två belysande kommentarer.
Den massiva kritiken föranledde kyrkoherden Karl af Hellström att gå ut med en förklarande ursäkt på församlingens hemsida: "Intentionen var att ge en alternativ synvinkel på julens budskap, inkarnationen. Detta gick dock snett. Förlåt.”

I en kommentar till Ad Lucem förtydligar af Hellström vad det är han ber om ursäkt för:

– Det som jag ber om ursäkt för är att vi misslyckades med att förmedla utställningens budskap på ett sätt som folk kunde ta till sig. Orsaken till detta ligger enligt min mening annanstans än i konstverken som sådana.

På frågan om vad det finns att lära av debatten runt Purhonens konstutställning svarar han.

– Det vi måste lära oss av detta är att kommunicera och informera bättre. Om vi hade kunnat förklara vår intention på förhand, kanske denna inflammerade diskussion – det verkliga problemet – hade kunnat undvikas.

Kom och ät

Monika Pensar

Små vita glaspärlor duschar ur
frodig kvinnas fylliga bröst. Där står hon
naken som vid sin födsel, i famnen
nyföding.

De är kyrkan. De är tron. De är i kyrkan.

Detta blåa barn, ännu fast i mamman.
Navelsträng. Fast i bröst. Bröstet.

Theotokos Galaktotrophousa, ditt namn sedan
urminnes tider. Mjölkammande, gudamoder. Vi
ser dig mata förlöst Gud på ikoner, vid altartavlor

i våra hjärtan. Galaxkvinnan stänker
mjölkens väg över himlavalvet,
laktosdropparnas kosmos.
Törsten och hugsvalan.

Men sedan den stora glömskan, drabbar ögon
som galen dimma, unkenhet tolkar ditt bröst.
Hjärnor skriar, sexuell provokation,
lammet i dina armar
barnet – sexuell provokation.

På din axel fallande kerub, ikarostatuering.
På din skuldra, medusan med ormar i håret,
pegasoshästens allmoder mytisk
som du själv.

Nakenfrodig, du sårbar bär barnet. Du mjölken,
du kroppen som matar offerlammet
ansikte violett av sorgens tyglappar
bröstet
rinner
blodet.

Blodet i kyrkan, vem sade det måste vara hygieniskt
och sedligt. Detta makabra högst mänskliga drama
av födsel och död, frälsarens väg.
Medan den förlorade sonen omfamnar
det sista han har, en sugga och
hennes mjölkiga spenar.

Grisen, föraktat djur
i kristen tradition, helig moder
i keltisk tradition.
Vän för visa och örtkunniga.
Missförstådd, som Madonnan. Lika hednaförklarad.
Lika glömd.
Hemvist för demoner.

Och i detta nu, ett lapptäcke
religiösa koder
vi knappt urskiljer,
då vi glömt sömmarna
som syr samman gestalter,
glömt stygnen som gör
stora varma människoväsen,
djurhamnar och gudar
av kött och blod.

Vi har glömt Guds väg.

När människor blir halvgudar

När människor blir halvgudar

Maria Küchen

I början av februari i år testflögs den största rymdraketen sen månfärderna. Ledaren för företaget som hade tillverkat raketen utnyttjade flygningen till att sända upp sin egen sportbil i rymden – ett reklambete som media och miljoner rymdfantaster världen över svalde med hull och hår.

Nu fattas bara en mängd tomma ölburkar och nåt dussin otvättade tubsockor i bana i kosmos, så har rymden helt och hållet förvandlats till universums största pojkrum, men många ser inte alls saken så. De dyrkar denne påhittige rymd- och bilentreprenör som om han vore ett helgon.

En lärjunge i Bulgarien målade bokstavligen en ikon av den raket- och bilbyggande företagsledaren där han håller upp rymdraketen Falcon Heavy som sitt insignium. Andra kallar honom halvt på skämt, halvt på allvar för ”Sankt Elon” – okej, jag nämner hans förnamn, men i övrigt tänker jag inte placera varumärken här.

Jag tänker inte nämna namnet på rymdfartsföretaget som byggde Falcon Heavy, fordonsfabriken som producerade sportbilen i rymden eller entreprenören som driver båda firmorna (hans namn är ett varumärke i sig). Det finns inget skäl att bidra till att dessa varumärken propageras. Ska jag göra reklam för dem så ska ”Sankt Elon” åtminstone först betala mig för det.

I kraft av sin pojkaktiga excentricitet har ”Sankt Elon” skapat ett rykte om sig att inte vara som alla andra mångmiljardärer i affärslivet. Han är, sägs det, är mer äkta och vill mer gott än andra. Det är ett resonemang jag inte förstår.

Denne affärsman tjänar pengar på att bygga bilar och raketer, han får mycket gjort, har förmågan att entusiasmera medarbetare och dra till sig sponsorer och hans produkter har gott rykte. Kan det inte räcka så? Varför dessutom helgonförklara hans person?

Det första budet får ljus på sig, plötsligt. ”Du skall inte ha andra gudar vid sidan av mig.”

Vad betyder det egentligen?

Mina tankar går till framlidne Steve Jobs, vars varumärke i studier visade sig framkalla samma reaktioner hos en del människor som religiösa symboler gör hos en troende. Men entreprenörer som Steve Jobs, ”Sankt Elon” och andra dyrkade företagsledare är människor med tillgångar och brister, inte halvgudar. Det första av de tio budorden manar oss att komma ihåg det. Även Bibeln och ikonerna kan bli avgudar om jag gör dem till heliga ting i sig, läser dem bokstavligt i stället för att uppfatta dem som fönster mot det osynliga. Det är inte texten eller bilden som är helig, det heliga är vad texten och bilderna öppnar sig mot.

Och guldkalvar, pengar, sportbilar och andra materiella ting är inte gudomliga. De hör till den förgängliga världen.
Att en människa får helgonstatus för att han skjuter upp sin bil i rymden berättar något om vår tid som jag tror Jesus skulle ha haft invändningar mot. Det finns många sätt att försöka förvandla Guds hus till ett varuhus, bokstavligt och bildligt, och detta är kanske ett av dem. Himlen blir en reklampelare.

Därmed inget ont sagt om sportbilar och rymdraketer i sig. Jag gillar rymdraketer och det är skickligt att kunna bygga raketer kraftfulla nog att skjuta upp en bil. Punkt.