Talvikoulu moninaisuudesta ja antirasismista
Sain viettää antoisan viikon Hampurissa, missä WSCF järjesti Moninaisuus ja antirasismi –koulutuksen nuorille aikuisille eri puolilta Eurooppaa. Viikon aikana tutustuimme toisiimme ja niihin konteksteihin, joissa toimimme yhdenvertaisuuden edistämiseksi, näimme historiallisen ja arkkitehtuurisesti vaikuttavan Hampurin parhaita puolia ja syvensimme ymmärrystämme antirasistisesta toiminnasta kirkossa. Toiset päivät olivat keväisen aurinkoisia, toiset sateisia ja koleita. Tunteet vaihtelivat yhtä lailla viikon mittaan, mutta kaiken kaikkiaan reissu oli kerrassaan mahtava ja antoi paljon, myös monia oppeja kotiin vietäväksi.
Yhdenvertaisuutta, oikeutta ja ratkaisuja edistämässä
Syvensimme ymmärrystämme yhdenvertaisuuden teemoista. Tarkastelimme esimerkiksi etuoikeuksiamme ja valtaa, joka meillä tällä hetkellä on vaikuttaa asioihin, jotka koemme merkityksellisiksi. Harjoituksessa todettiin hyvin, että asemoituminen vallan ja etuoikeuksien intersektionaalisessa risteyskohdassa muuttuu ihmisen elämän aikana, joskus hyvinkin lyhyellä aikavälillä.
Koin merkitykselliseksi myös antrirasistisiin työkaluihin perehtymisen ja käsitteiden määrittelemisen. Pohdimme esimerkiksi, mikä ero on kiusaamisella ja syrjinnällä. Kiusaaminen on henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa. Syrjintä liittyy henkilön piirteisiin jonkin ryhmän edustajana, ja syrjintätapauksissa yksilön oikeuksia rajoitetaan. Syrjivä osapuoli voi olla sekä yksilö, instituutio tai yhteiskunnalliset rakenteet, joten joskus syrjintä voi olla myös tahatonta.
Lisäksi opimme lähetystyön kolonialistisesta historiasta. Lähetystyössä valta on ollut jakamatonta, ja näkökulma on ollut usein vanhempien miesten. Toisaalta naiset saattoivat päästä lähetystyöntekijöinä asemaan, joka heidän omassa yhteiskunnassaan ei ollut mahdollista saavuttaa. Sen sijaan ihmiset, jotka elivät maissa, johon lähetystyötä tehtiin, olivat usein käytännössä ja narratiivisesti vain lähetystyön kohde ja se osapuoli, jonka kuului kehittyä “sivistysyhteiskunnan” tapoihin. Nykyään moninaisuus ja intersektionaaliset risteyskohdat otetaan paremmin huomioon, ja lähetystyöntekijöistä yhä useampi ei ole valkoinen.
Opimme, että enemmistö kristityistä ei elä enää globaalissa pohjoisessa vaan globaalissa etelässä. Kun puhutaan globaaleista asioista, myös kielellä on merkitystä. Esimerkiksi sillä on merkitystä, puhutaanko maahanmuuttajista, värillisistä ihmisistä, ei-valkoisista vai globaalista enemmistöstä. Kolonisaatiokeskustelussa korostuu myös oikeus; menneisyyden virheitä voidaan korvata, mutta jos niiden todellista vaikutusta ei ymmärretä, ei saavuteta oikeutta.
Opimme myös lähestymään konfliktitilanteita väkivallattomalla viestinnällä (non-violent communication=NVC). Menetelmä on melko yksinkertainen mutta tehokas. Siinä keskitytään pysymään yksittäisessä ongelmassa ilman, että aletaan keskustella henkilöistä tai heidän suhteestaan. Väkivallaton viestintä noudattaa neljän kohdan kaavaa.
- Kerro havainto. Tunnista ongelma ja kerro havainnostasi henkilölle, jonka toiminta häiritsee sinua. Kysy, voitteko keskustella asiasta. Ilman vastapuolen lupaa keskustelu voi nopeasti kääntyä puolusteluksi, jos henkilö kokee ongelman esiintuomisen hyökkäyksenä itseään kohtaan.
- Sanoita tunne. Kerro toiselle, mitä tunteita tilanne herättää sinussa. Tunteesi ovat fakta, jota toinen ei voi kieltää.
- Yhdistä tarpeeseen. Tunne on aina sidoksissa johonkin perustarpeeseen. Esimerkiksi pesemättömät astiat tiskialtaassa voivat herättää turhautumista, koska tarpeemme jaksamisen ylläpitoon on uhattu: jos kämppäkaveri ei tiskaa astioitaan, se aiheuttaa turhautumista, koska omaa energiaa menee asian miettimiseen, huolehtimiseen ja jopa suorittamiseen.
- Tee ehdotus. Keskustelu on hyvä päättää ehdotukseen esimerkiksi siitä, miten kotitöitä jaksaisi tehdä paremmin, ja mikä tuntuisi kohtuulliselta aikataululta kummankin osapuolen näkökulmasta. Väkivallaton kommunikaatio voi olla avuksi konfliktitilanteissa, mutta on hyvä muistaa, että aina se ei toimi. Toisen pitäisi olla ennen muuta avoin keskustelulle.
Me kaikki voimme oppia ja opettaa
Kävimme läpi eri tapoja oppia. Koulussa käytetään opettajajohtoista virallista koulutusta, kun taas epävirallinen opetus on kaikkea sitä tiedon vaihtumista ja oppimista, mikä tapahtuu vapaamuotoisissa keskusteluissa, arjessa ja ilman varsinaista oppimissuunnitelmaa. Opimme kummallakin tavalla, mutta ennen kaikkea työpajoissa käytettiin kolmatta tapaa eli ei-virallista opetusta (non-formal education).
Tässä opetustyylissä vetäjät varsinaisen opettamisen sijaan enemminkin alustivat aiheet ja sitten ohjasivat keskustelua. Oppiminen tapahtui nuorten aikuisten keskustellessa mielipiteistään ja ajatuksistaan. Koin tämän tavan tehokkaaksi, sillä se kutsui kaikkia osallistumaan omista lähtökohdistaan ja antoi tilaa erilaisille ajatuksille. Emme yrittäneet keksiä oikeita vastauksia vaan jaoimme niitä pohdintoja, joita kukin aihe herätti. Harjoitusten lisäksi pääsimme jakamaan ajatuksiamme vetäjien johdolla reflektioryhmiin, joissa sai pohtia päivän herättämiä tunteita ja oivalluksia pienemmällä porukalla.
Moninaisuus ja ykseys
Yksi viikon kärkiteemoista oli moninaisuus, joka näkyi myös meidän porukassamme. Koulutuksen 19 osallistujaa tulivat eri maista, taustoista, elämäntilanteista ja konteksteista. Vaikka välillä tähän erilaisuuteen piti vähän totutella, se oli ennen kaikkea rikkaus, joka vahvisti myös omaa tapaa kohdata ihminen. Loppujen lopuksi uskon koulutuksen opettaneen paljon enemmän inklusiivisena toteutuksena, jolloin osallistujajoukko oli moninainen. Samalla keskinäinen samanlaisuutemme tuli selväksi. Olemme kaikki yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta toimivia nuoria aikuisia, ja tämä yhteinen tavoite ja toiminta motivoi meitä kaikkia tästä eteenpäin. Emme ole yksin, vaan elämme uskoamme todeksi eri puolilla maailmaa, jotta oikeus toteutuisi. Moninaisuudessamme edustamme hyvin kirkon ykseyttä ja Kristuksen ruumista.
Ajatus moninaisuuden ja ykseyden samanaikaisuudesta kytkeytyy myös liittolaisuuteen. Opin, että liittolaisen ei pidä korvata ihmistä, joka esimerkiksi kohtaa syrjintää, vaan seistä hänen rinnallaan. Liittolainen kysyy, minkälaista apua ihminen haluaa, ja saako hän puuttua tilanteeseen. Tällöin liittolainen ei yritä ottaa ihmisen paikkaa tai pelastaa häntä, vaan astuu tilanteeseen tasa-arvoisena ja nöyränä.
Kirkko kaikille
Miten kirkko voisi toimia yhdenvertaisuuden edistäjänä? Viikon aikana keskustelimme siitä, että kirkon tulisi olla turvallinen tila kaikille. Kirkossa tulisi noudattaa turvallisemman tilan periaatteita, jotka ovat sinällään yksinkertaisia, yleisinhimillisiä – ja kristillisiä: kohtaa ihminen kunnioittaen, kuuntele toista, älä oleta vaan kysy. Vaikka kirkko on ottanut edistysaskelia moninaisuuden ja antirasismin saralla, on selvää, että työtä on vielä tehtävä. Lisäksi yhdenvertaisuus on prosessi, joka ei tule valmiiksi, vaan sitä on edistettävä jatkuvasti. Ilman aktiivista toimintaa kehitys voi pysähtyä tai ottaa takapakkia, mikä on nähty useasti viime aikoina. Opin, että syrjintään on puututtava, tapahtuu se sitten yksilötasolla tai rakenteiden vuoksi. Miltä kirkon pitäisi näyttää tänä päivänä? Näin siitä häivähdyksen, kun kiersimme Hampurin nähtävyyksiä. Minuun teki erityisen vaikutuksen St. Nikolain kirkko, tai se, mitä siitä on jäljellä. Kirkko rakennettiin jo 1100-luvulla, mutta se paloi vuonna 1842. Nykyään kirkosta on jäljellä Hampurin korkein kirkontorni sekä kivinen päätyseinä, jotka toimivat sekä muistomerkkinä että museona. Se, mitä olin luullut kirkoksi, olikin sen rauniot. Katsellessani kirkontornia ymmärsin seisovani entisessä kirkkosalissa, jonka seinät ovat nyt horisontin laidat ja katto taivaankansi, mikä kauniisti symboloi sitä, mitä kirkko voi tässä ajassa edustaa.
Heidi Haavisto
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden opiskelija ja SKY:n hallituksen jäsen.